Blogi / Blog

Merirosvoradio mun päässäni jauhaa… – novelli / My head is a Jukebox – short story in Finnish

Short Summary in English: This story was written for a music themed anthology years ago but due to different coincidences it never got published. Read the story in English.

(Kirjoitin tämän novellin musiikkiaiheista antologiaa varten vuosia sitten. Tekstiä ei kuitenkaan erillaisten sattumusten johdosta koskaan julkaistu.)

Ei, tämä ei tarkoita, että olisin tullut hulluksi.

Älä jaarittele, kerro heille meistä!

Olkaa nyt jo hiljaa, mehän sovimme, että minä kerron tämän tarinan. Pahoittelut äskeisestä. Tämä on joskus vähän rankkaa. Ymmärtänette asian, kun olen selittänyt vähän taustaa. Minä olen ihan tavallinen kaveri, ylioppilas, HuK ja perusterve. Minulla on huonopalkkainen työ, joka tappaa
luovuuden ja juuri sen verran ystäviä, että voin peitellä yksinäisyyttäni. Pukeudun farkkuihin ja villapaitoihin, käyn halvassa pikaparturissa ja vaihdan sukat ja kalsarit päivittäin. Minulla on viikset.

Tämä selittääkin paljon, varsinkin viikset.

Älkää välittäkö heistä, he heittäytyvät mielellään hankaliksi. Tiedättehän, rocktähdet. Mutta siis, takasin asiaan. Kerran minä tapasin tytön ja rakastuin. Hän oli tanssija, hänen mielestään jokaisen hetken elämässä piti olla kuin elokuvaa. Tuntenette tyypin. Kun menimme treffeille, kaiken piti
sujua tietyn kaavan, tai oikeastaan tietynlaisen käsikirjoituksen mukaan. Kun menimme sänkyyn, piti olla oikeanlainen valaistus. Kun kävelimme kadulla, piti luoda oikeanlaista tunnelmaa. Piti olla draamaa, komediaa ja romantiikkaa.

Minä en pidä elokuvista. En seurustellut tytön kanssa pitkään. Hänen mielestään olin tylsä. Tavallinen.

Sinä olit tylsä, siihen aikaan.

Minä masennuin erosta, vaikka siinä ei ollut mitään järkeä. Minä en todellakaan pidä elokuvista.

Mutta sinä pidät musiikista.

Mutta minä pidän musiikista. Minä en ole mitenkään genrerajoitteinen, mutta uskallan silti väittää, ettei 80-luvun jälkeen ole enää tehty hyvää musiikkia. Diskopoppi vielä meni, mutta kaikki sen jälkeen tullut on pateettista kuraa tai pelkkää makunsa menettänyttä mansikkapurkkaa.

Joskus minä ostin levyjä, mutta sitten minusta tuli opintovelkainen humanisti ja minä myin levyt pois. Osasta vinyyleitä sai ihan hyvän hinnan, mutta CD-levyt piti panna kiertoon kovalla tappiolla. Enää se ei harmita ihan niin paljon.

Joskus minä mietin sitä tyttöä (joka piti elokuvista, vaikka minä en pitänyt) ja mietin, onko hän onnellinen. Käveleekö hän jokirannassa hitaasti ja ajatuksella, aivan kuin kamera seuraisi häntä? Istuuko hän kahvilan pöytään ja luo terävän katseen kuin panoroiden läpi statisteiksi määriteltyjen ihmisten? Joskus minä mietin, miten minusta tulisi yhtä onnellinen.

Sitten sinä löysit meidät!

Älkää menkö asioiden edelle. Siis, minä olin tilanteessa, jossa minulla ei enää ollut levyjä, mutta velkaa oli silti. Minä en ollut onnellinen ja minä ajattelin edelleen tyttöä, joka eli elokuvassa. Minä olin ahdistunut ja menin kävelylle jokirantaan, yritin kuvitella kamerat ja lamput ja ohjaajan, joka
käskisi minun näyttää vähän rennommalta, huolettomalta, mietteliäämmältä. Ajatus ahdisti, mutta sitten minä kuulin musiikin. Kauniin alkumelodian jälkeen Ann Wilsonin upea ääni alkoi kertoa tarinaa kaipauksesta.

Katselin ympärilleni, mutta en nähnyt missään mitään normaalista poikkeavaa. Ihmiset harppoivat kadulla kaulukset pystyssä kirein ilmein. Kukaan muu ei tuntunut kuulevan kappaletta, mutta minun korvissani se vahvistui ja voimistui entisestään. Kertosäkeistön kohdalla
tunsin suunnattoman vapauttavan läikähdyksen sisälläni. Askeleeni rytmittyivät kappaleen rytmiin, lyriikat saivat minun tuntemaan hetken jokaisella solullani. Minä ja musiikki. Minun musiikkini. Minä en edelleenkään pitänyt elokuvista, mutta nyt kaikki muuttui yhdeksi loputtomaksi soittolistaksi.

Aamuisin, kun herään, musiikki vihjailee siitä millainen päivästäni on tulossa. AC/DC:n T.N.T. enteilee taistelutahtoa, Ozzyn Mr. Crowley kertoo usein, että päivästä on tulossa huono, ja jos kuulen aamulla ensimmäisenä Kasevaa, tiedän, ettei sängystä kannata edes nousta. Työpäiväni kakofoniaan kuuluu erinäinen määrä Bon Jovia, Bruce Springsteeniä ja joskus jopa jotakin klassista. Ruokakaupassa teen ostoksia yleensä kevyiden iskelmärenkutusten tahtiin. Einesmaksalaatikkokin maistuu paremmalta, kun sen nauttii Rauli Baddingin seurassa. Jos löydän enää koskaan naisen (joka pitää musiikista enemmän kuin elokuvista) haluan rakastella häntä ensin Madonnan Like a Virginin innoittamana ja myöhemmin Bryan Adamsin Heavenin tunnelmissa.

Minun koko elämäni muodostuu tasaisesta kappalenauhasta, aivan kuten sisälläni olisi radio, jonka biisilistaa eivät riko mainokset tai turhanpäiväiset jorinat. Uutiset voi sitten katsoa televisiosta, jos on pakko tietää, mitä maailmassa tapahtuu. Mutta pääasiassa minä elän musiikista ja musiikki elää minussa.

Mutta ei siinä vielä kaikki. Kerro jo, mitä sitten tapahtui. Kerro meistä.

Hyvä on, hyvä on. Sitten minun sisäisestä soittolistastani tuli vielä vähän enemmän, kuin pelkkää taustamusiikkia. Minä tapasin heidät kaikki. He tulivat tavallaan kylään. Ozzy Osbournen puheesta on joskus mahdotonta saada selvää, mutta muuten he ovat ihan hyviä tyyppejä. Melko rentoja. He
istuvat kanssani iltaa ja pitävät seuraa työpaikalla ja iltalenkillä. He nukkuvat minun kanssani, matkustavat bussilla ja niin edelleen. Sitä on vähän vaikea selittää, mutta minä todella pidän musiikista.

Meillä on aika kivaa yhdessä, pakko myöntää.

Minä olen alkanut urheilla, koska Survivor niin vaatii. Kun minä sairastan, Chrissie Hynde pitää minusta huolta. Treffeillä minä olen täydellinen herrasmies, kiitos Marien ja Perin. Julkisissa tilanteissa olen cool, mutta en tiedä onnistuisiko se ilman Samboraa ja Santanaa. Autolla ajellessa
vieressä istuu Michael Jackson, mutta syvällisiin keskusteluihin kaipaan kaveriksi Stingin tai Bonon.

Elokuvista pitäviä naisia sinä et enää kaipaa. Etkä sinä enää ole yksinäinen.

Minä en kaipaa enää mitään, siinä te olette oikeassa. Johan ne tutkimuksetkin osoittavat, että musiikki tekee ihmisille hyvää. Pitää aivotoiminnan virkeänä, voimauttaa, vahvistaa. Tekee onnelliseksi. Kun ihmisellä on musiikkia, ei tarvita enää mitään muuta.

Mutta tämä ei tarkoita, että olisin tullut hulluksi, tämä tarkoittaa vain sitä, että olen alkanut elää.

Moskiitot – Lyhäri englanniksi / Mosquitos – Short Story in English

Lyhyesti Suomeksi: Moskiitot on tarina, jota kirjoitamme yhdessä ystäväni kanssa. Alkuperäinen idea on hänen. Se on kunnianosoitus mahtavalle Arnold Schwarzeneggerille ja ensimmäinen osa höntsäilemäämme ”Kusipää kometaja” -sarjaa, kirjoittamista ihan vain hauskanpidon nimissä.

Preface: Mosquitos is a story we wrote together with my friend. Original story is by him. It’s a tribute to the great Arnold Schwarzenegger, and the first part of our story ”Asshole Commander”, a series that we are writing just for fun.

He tastes blood in his mouth. Probably his own, but in the end, he can’t be sure. Bodycount is getting higher. The aliens in their advanced combat suits are blowing up into green goo mixed with the red thick blood of his own soldiers. But his mind is on his mission, nothing to do with honor or winning or not even getting out of here alive. He just doesn’t care, not for the humankind, nor the planet. It’s the prize he is after selfish and eager, and as an asshole, like he is, with a pure conscience.

he is proceeding with poised steps. More aliens and men are staying down than getting up until there is no one standing but him. He steps over the corpses, the useless bodies of the meager men who thought they would fight for the greater good and followed their commander to a very well paid, but a total suicide mission, no questions asked. The fools. Like he would ever give a fuck.

The only thing on his mind is the alien artifact. The one he has been searching for. The one that the veterans have been whispering for so long his ears have started to ring and whisper a different kind of story to his mind. If he finds it he can have whatever he wishes for. And he wishes from the bottom of his selfish dark mind to be the one who gets to hold the artifact. Gets to have the one and only desire that the artifact will ever grant.

he leaves his men behind without any feelings and steps in the alien ship. The bridge is full of white light and high technology but he ignores it all. he has eyes only for the artifact. It glows in the middle of the bridge calling him like a siren. Speaking him with the language only he can understand. Before he touches the artifact he closes his eyes. Maybe its the taste of the blood, the smell of the battle or just his selfish mind, but he dreams about killing the creatures he hates the most, sucking shit fuck mosquitos making his life intolerable with their whimper and bloodthirst. When he finally touches the artifact he is already killing mosquitos in his head. He enters an empty warehouse with heavy arsenal and unlimited ammo blasting away mosquitos left and right and killing thousands with one shot. Happily walking through the warehouse shooting and killing.

As his finger meet the artifact he feels a sharp shock. He flies across the bridge and hits his head when landing on the floor and his eyes shut. the last thing he sees is the artifact blinking like a beacon before it depletes.

When he wakes up he sees the warehouse. It looks like the one he imagined but bigger. much bigger. Next, to him, there is a crate full of guns and ammo. He smirks and starts to choose what to take. He’s like a kid in a candy store picking up a minigun, hand cannon, and heavy shotgun. Hanging bandoliers over his shoulders. Finally, after all the battles he has led and survived with his independent organization this feels finally a reward, mindless killing spree where he wouldn’t have to save anybody or anything. Fuck people, this was the real deal. Just for fun.

When he feels he is fully armed, he steps to the door and smiles like a maniac. He is ready.

He kicks the door in, reflects the warehouse with a fast gaze, mosquitos everywhere, and starts blasting. The burnt smell from the weapons, the overwhelmed sound of the flying insects, the feel of killing, it’s almost too good to tolerate, it almost gets him off. He enters the warehouse shooting left and right, killing those bloodthirsty monsters like a soldier he should have always been, mean clean killer machine. It’s like a kickass dream and he’s living it.

but it won’t take long before the empowering godlike killing turns into panic. There are just too many of them. He gets swarmed by thousands and thousands of mosquitos that slowly sucks him dry. Every mosquito takes its turn sticking its needle-sharp stinger through his skin and sucking a small amount of his blood. But that happening ten thousand, even hundred thousand times makes him feel pale and dizzy. He’s about to die. He knows it, feels it in every inch of his pitch-dark soul. He makes ease with it. He’s ready to take his final breath… and then he sees it, a big bastard mosquito with a military hat ordering mosquitos to attack. He stares at the leader mosquito and suddenly he feels happy. With all his final strength he loads his final round in his shotgun looks at the big mosquito and pulls the trigger. His shot blows the leader mosquito into pieces. That’s the final thing he sees, before he falls down dead and dry, a blissful smile on his lips.

Aiheesta ja aiheen vierestä / Subject Matters

In English Below

Jos olisitte kysyneet minulta muutama vuosi sitten, mikä on vaikeinta kirjoittamisessa, olisin sanonut aihe. On jäänyt melko elävästi mieleen, kun opettajani, kirjailija Petri Tamminen totesi Turun yliopiston luovan kirjoittamisen aineopintojen portfoliostani kutakuinkin näin: ”kyllä sä kirjoittaa osaat, mutta aiheet on vähän hakusessa vielä”.

No olihan ne, pahasti. Se oli aikaa, jolloin kuvittelin, että kirjailijan pitää kirjoittaa jotain maailmaa mullistavaa. Sanoa jotain, millä on yleismaailmallisesti niin suuri merkitys, että lukijatkin pakahtuvat. Tai ainakin pelastaa se maailma. Rypeä pohjamudissa ja henkilökohtaisessa helvetissä ja ammentaa sitä kautta jotain realistisesti pätevää.

Kaltaiselleni kirjoittajalle ajatus oli ahdistavan suuri ja raskas. En ole syntynyt kultalusikka suussa, vaikka tähdet syntymäni hetkellä ovatkin saattaneet olla suhteellisen onnekkaassa linjassa. Olen tehnyt paljon töitä, mutta silti (tai ehkä juuri siksi) elänyt varsin mukavan elämän. Villihkön nuoruuden jälkeen asetuin aika varhain aloilleni ja keskiluokkaistuin mukavasti (kuulemma kirjailijoiden helmasynti nykyään). Omasta elämästä ei siis löytynyt mitään kovin järisyttävää paperille pantavaksi.

Halusin pitää kaiken realistisena ja kirjoittelin melko turhanaikaisia tarinoita melko turhista ihmisistä turhien tapahtumien keskellä. Ja vaikka tiedostin, ettei mikään teksti oikeasti ole turha, en löytänyt omaa ääntäni, sillä en löytänyt omia aiheitani. Luen paljon spekulatiivista fiktiota, ja nyt myöhemmin ajatellen on aika erikoista, etten koskaan ajatellun voivani kirjoittaa spefiä.

Vasta, kun sallin itselleni luvan rakentaa maailmoja arkirealismin ulottumattomista ja askartelin niihin henkilöhahmoja, joiden olemus poikkesi arkipäiväisestä, aloin löytää myös aiheita. Kun Versaillesin palatsissa järjestetään zombieapokalypsin jälkeen reivit tai Turun Toriparkista tulee kapinallisten tukikohta, kaikki on yhtäkkiä mahdollista. Ei ole enää rajoja tai lainalaisuuksia, joita ei voisi halutessaan kaataa. Ja ihmiset, ne poloiset, voi heittää mitä hurjimpiin tilanteisiin metamorfoitumaan enkeleiksi tai heräämään kuolleista aavelaivan kannella.

Eikä inhimillisyyttä tarvitse hukata silloinkaan. Samanlainen epävarmuus kiusaa sotasankarin hintelää poikaa, oli hänen isänsä taistellut maailmansodassa tai galaksien välisessä sodassa. Samalla tavalla tyttö rakastuu kyborgiin kuin ihmiseenkin, ja samalla tavalla ihmiset juonittelevat, pettyvät, surevat, iloitsevat ja innostuvat, vaikka maailma heidän ympärillään olisi vaihtoehtoinen.

Opin jossain vaiheessa, että kirjoittamisessa tärkeintä on päästä ihmisen iholle ja maailmaan sisään. Ne ovat ne pisteet, joihin myös lukija haluaa. Siksipä nykyään lähdenkin tekstintekoon maailma ja ihmiset edellä. Varsinainen aihe seuraa kyllä perässä. Ja kyllä, uskallan tunnustaa, että edelleen, ja aika usein, ne ihmiset päätyvät pelastamaan sen maailman, vaikkei se tarinani ydin olisikaan.

In English

If you had asked me a few years ago, what’s the hardest thing about writing, I would have said the subject. I remember vividly when my creative writing teacher, author Petri Tamminen, stated: ”You know how to write but you struggle with your subjects”.

That was the ugly truth. There was a time when I really believed that a writer should only write something revolutionary about the real world. Say something seriously meaningful and big about the life itself in a personal point of view and make the readers burst.  Or at least save the world. For a writer like me, the idea was heavy. I have lived quite a nice life and I don’t have any huge personal issues to put in a paper.

Still, I was stuck with realism. I was stuck writing fairly futile stories about pretty futile people in the middle of the futile events. And although I was aware that every text is important in its own way, I could not find my own voice because I did not find my own topics. I read a lot of speculative fiction, and now, when I think of it, it’s quite odd that I never thought I could write science fiction or fantasy.

After I gave myself permission to build fantastic worlds and craft supernatural characters I started to find my voice and my stories. When the kids have a party in the Versailles Palace after a Zombie apocalypse or my hometown parking hall becomes a home base for rebellion commando, everything is suddenly possible. There are no limits or the laws of nature that could not be bend or break. And the characters can be thrown in all kinds of situations, to metamorph into angels or to sail the ghost ship.

And even then you can make the characters feel and act like humans. The war hero’s son can still be insecure even if his father fought battles between galaxies instead of the World War. And a girl can still fall in love with a Cyborg the same way she could fall in love with a human. Just like humans in the real world the characters in alternative worlds will intrigue, be disappointed, grieve, rejoice and get excited.

At some point, I learned that the most important thing in writing is to get inside the characters head and inside the world, you have built. These are the things that the reader wants too. So nowadays I try to build the world and design the characters first. The subject and the story will follow. And still, very often, my characters do save the world, even if it wouldn’t be the core of the story.