Short Summary in English: I write gloomy stories. I am more interested in dystopias than utopias, and I am enthralled by the dark side of human beings. The Finnish written novel Night Tenant is one of the darkest I have ever written. It was semifinalist in Nova writing contest 2016.
(Kirjotan synkkiä tarinoita. Dystopiat kiinnostavat utopioita enemmän ja ihmisen pimeä puoli kiehtoo. Novelli Yövuokralainen on yksi synkimmistä, joita olen kirjoittanut. Se läpäisi Nova-kirjoituskilpailun esiraativaiheen vuonna 2016, mutta ei sijoittunut finaalissa.)
Yö ei ollut sellainen kuin sen olisi pitänyt olla. Heräsin hämärään, vaikka aikani ei ollut vielä moneen tuntiin, ei ennen kuin aamu olisi nostanut auringon korkealle. Mutta nyt yö oli vasta laskeutunut. Digitaalikellon numerot kertoivat minun nukahtaneen vain muutama tunti sitten. Käänsin kylkeä ja yritin vaipua takaisin horrokseen. En kuitenkaan tuntenut raukeaa väsymystä, joka oli ohjelmoitu aivoihini aina iltakahdeksasta aamukahdeksaan. Oloni oli levoton, eikä ajatusteni paino jättänyt minua rauhaan. Olinko nähnyt taas unta? Sen ei olisi pitänyt olla mahdollista. He olivat sanoneet, etten minä näkisi unia. Mutta toisaalta he olivat sanoneet paljon muutakin sellaista, joka ei pitänyt paikkaansa.
Nousin vuoteesta ja tuijotin eteeni. Ikkunan takana harmaa taivas laskeutui kuoreksi maailman ylle ja kutsui maasta nousevaa sakeaa usvaa. Kaikkialla oli rauhallista ja hiljaista, mutta minä tiesin, että yössä oli virhe.
Työnsin jalkani ruudullisiin tohveleihin. En vaivautunut vaihtamaan pyjamaa yltäni, mutta eteisessä kietouduin pitkään takkiin. Laskeuduin portaita ensimmäiseen kerrokseen ja astuin hiljaiselle kadulle. Ilma ympärilläni oli erilaista – kosteaa ja kevyttä. Hengitin yöilmasta hataria muistoja ja tunsin oloni vieraaksi. Lapsuuteni öinä olin maannut kesämökkimme rantakalliolla katselemassa peilityyneltä taivaalta tuikkivia tähtiä. Silloin yöt olivat olleet kristallinkirkkaita ja tähdet niin kaukana, ettei niiden olemassaoloa pystynyt käsittämään. Mutta aika liikkui, maailma liikkui ja tähdet tulivat lähemmäs. Muistin öiset avaruusmyrskyt ja uutistenlukijan äänen vuosien takaa. Mutta nyt minä olin päiväkulkija,
eivätkä yöt enää kuuluneet minulle.
Hämärä kietoutui ympärilleni ja lähdin kävelemään päämäärättömästi eteenpäin, miettimättä sen enempää, mihin jalkani minua kuljettivat. Ohitin kadun, jonka varrella kirkkaat valot houkuttelivat yökulkijoita luokseen. Ohitin kaikkina vuorokaudenaikoina palvelevan kaupan, jonka pihalla ihmiset polttivat ketjussa tupakkaa ja kuvittelivat tuntevansa toisensa. Lopulta ohitin pienen kahvilan, josta hain aamuisin croisantteja. Kun hän palautti ruumiini minulle, minulla oli aina huutava nälkä. Hän oli aina läsnä, vaikka emme olleet koskaan tavanneet. Sopimus määritteli tarkkaan, ettemme saaneet olla tekemisissä toistemme kanssa. Meillä kummallakin oli oma aikamme ja oma elämämme. Mutta nyt sopimusta oli rikottu ja siksi minä olin hereillä väärään aikaan.
Yritin saada kiinni unesta, johon olin herännyt. Oliko se ollut samanlainen kuin muut unet, joita minun ei ollut määrä nähdä? Täynnä välähdyksiä kauniista naisista, jotka naurahtelivat kiusoitellen ja heittivät hiuksensa olkapäältä toiselle. Naisista, jotka valittivat hiljaisella äänellä ojentaessaan käsiään minua kohti. Olin nähnyt lapsena paljon painajaisia, mutta uusissa unissani oli erilainen tunnelma. Ne eivät tuntuneet vääriltä. Olisin halunnut tietää oliko hänkin nähnyt unia. Olin varma, että ohjelmoinnissa oli mennyt jotakin pahasti pieleen.
Tunsin päässäni kireää vihlontaa ja muistin kivun, joka oli yhdistänyt meidät. Lääkärit olivat väittäneet toimenpidettä kivuttomaksi. Tuntisin pienen piston, he olivat sanoneet ja vaivuttaneet minut tiedottomaksi maskilla, joka haisi kumille ja lääkeaineelle. Sen jälkeen kaikki oli ollut puhdasta tuskaa. Kuin räjähtävää kirkasta valoa, joka raateli minun hermostoni riekaleiksi. Hänet pakotettiin minun mieleeni väkivalloin – julmasti ja pahoinpidellen – ja minä olisin halunnut huutaa hänet ulos. Eihän se ollut niin kamalaa, lääkärit enemminkin totesivat kuin kysyivät, kun makasin heräämössä ja pidättelin vuorotellen itkua ja oksennusta. Sain ensimmäisen vuokrashekin ja särkylääkereseptin. Päänsäryt kuulemma helpottaisivat, kun tottuisin uuteen rytmiin. Kävelin kotiin ja luin ohjeet huolellisesti. Tasan puoli kahdeksalta asetuin vuoteeseen odottamaan. Juuri ennen kuin vaivuin ensimmäistä kertaa horrokseen, ehdin aistia hänen energiansa.
Olin tottunut rooliini päiväkulkijana nopeasti. Aloitin aamuni kahdeksalta. Tein kevyttä työtä, katselin televisiota. Haaveilin rakkaudesta. Välillä tunsin outoja mielihaluja, mutta eikö niin tapahdu jokaiselle yksinäiselle kolmekymppiselle. Puoli kahdeksalta menin vuoteeseen ja luovutin yhteisen ruumiimme hänelle. Horros oli oikeastaan miellyttävä kokemus, hyvin rentouttava ja lempeä.
Kunnes aloin nähdä unia.
Kävelin öiseen puistoon. Yritin jälleen tarttua unieni kuviin, mutta turhaan. Vaivuin penkille ja toivoin, että yhä koveneva kipu päässäni hellittäisi. Oli alkanut sataa.
”Oletteko kunnossa?” Edessäni seisoi mies, jonka sadetakki oli vyötetty tiukasti pitkän ja hoikan vartalon ympärille. Miehellä oli jalassaan tyylikkäät mustat kalossit ja silmissään lempeä ja viisas katse. Hetken minä luulin miestä häneksi, vaikka sisälläni tiesin, etteivät hänen silmänsä voisi koskaan katsoa ketään niin ystävällisesti.
Yritin vastata miehelle, mutta en osannut. Olinko minä kunnossa? Olinko minä edes olemassa? Oli yö, hänen aikansa, ja silti minä istuin penkillä. Huimasi. Otin kädellä tukea penkin reunasta, mutta en pystynyt nousemaan.
”Sinä vuodat verta”, mies tyylikkäissä kalosseissaan sanoi ja jostain syystä huoli miehen äänessä lohdutti minua. ”Istu vaan. Soitan ambulanssin.”
Vajosin takaisin penkille ja annoin miehen soittaa apua. Tunsin, miten veri valui päästä korvan taakse ja alas takkini kaulukselle. Minun päässäni oli reikä. Olin laskeutunut vuoteelleni, sulkenut silmäni ja valmistautunut sammuttamaan itseni, jotta hän voisi kuljettaa yhteistä kehoamme. Ja nyt minun päässäni oli reikä.
”Anteeksi, mitäköhän kello mahtaa olla?” kysyin mieheltä.
”Kolme yöllä”, mies vastasi.
Vastaus ei tullut yllätyksenä. Olin havahtunut horroksestani ennen keskiyötä ja noussut vuoteesta melkein saman tien. Kolme tuntia oli kadonnut jonnekin, pian alkaisi sarastaa. Olisin halunnut kysyä lisää, mutta mies käänsi lempeän katseensa pois.
Seuraavan kerran havahduin, kun makasin sairaalan kovassa vuoteessa. Valo tulvi ikkunoista ja poltti kirkkaana silmiäni aivan kuin olisin nähnyt auringon ensimmäistä kertaa. En halunnut syödä minulle tarjottua ruokaa, mutta annoin hoitajan vaihtaa pääni siteet.
”Saat olla onnellinen, että luodinreikä on noin siisti”, hoitaja sanoi kumihanskoilla peitetyt sormet päätäni tutkien. ”Se paranee kyllä. Sinä paranet. Sinulla oli tuuria.”
Seuraavana päivänä tulivat poliisit. He eivät välittäneet kivuistani tai hyvästä tuuristani, vaan istuttivat minut pieneen huoneeseen. Istuivat itse vastapäätä ja antoivat tuimien katseiden peittää minut. He halusivat osoittaa, että heillä oli valta. Pakotin itseni pysymään tyynenä.
”Päiväkulkija”, he sanoivat mietteliäästi papereitaan tuijottaen. Sitten he katsoivat minua ja odottivat vastausta kysymykseen, jota eivät olleet edes esittäneet.
”Raha”, vastasin. ”Minä tarvitsin rahaa. Siksi minä… Minä… Öistä maksetaan enemmän vuokraa.”
He nyökyttelivät ja katsoivat jälleen papereitaan. ”Ja sinun yökulkijasi?”
”Minä en tiedä, missä hän on.”
Hän oli tullut minun elämääni neljä vuotta sitten. Muutama vuosi sen jälkeen, kun uutistenlukija oli purskahtanut lähetyksessä itkuun. Nälänhätää, pakolaisvirtoja, biologisia aseita, luonnonmullistuksia, rikollisuutta, fasismia, välinpitämättömyyttä. Kun maailma loppui, siitä ei riittänyt enää kaikille. Mutta ihminen on selviytyjä – ja kekseliäs. Kun samaan kehoon pystyttiin siirtämään kaksi tietoisuutta, säästettiin tilaa ja resursseja. Se oli eräänlainen vuokrasuhde. Minä vuokrasin kehoni hänelle
ja me vuorottelimme sen hallinnasta.
”Mitä sinä tiedät hänestä? Sinun yökulkijastasi?” poliisit kysyivät.
Puistelin päätäni.
”En edes nimeä. Sopimus kieltää meitä tutustumasta.”
”Hän ei siis ole jättänyt sinulle viestejä?”
”Ei”, minä sanoin ja ajattelin välähdyksiä, joita näin kuin unia.
”Mutta viime yönä sinä et…” poliisit miettivät sopivaa ilmaisua. ”Et sammunut?”
”En”, myönsin ja tiesin jo valmiiksi, mitä he kysyisivät seuraavaksi.
”Kuka sinua ampui?”
En sanonut mitään, vaikka tiesin, miltä tuntui painaa kylmä metallipiippu korvan taakse ja laukaista.
”Vielä yksi asia”, poliisit sanoivat ja latoivat eteeni valokuvia. ”Tunnetko sinä näitä naisia?”
Katsoin kuvia, jotka oli otettu lähietäisyydeltä naisista, joiden ruumiista elämä oli paennut kamalimmalla mahdollisella tavalla. Heidän silmänsä olivat rävähtäneet auki kuin kauriilla, joka kohtasi auton etuvalot pimeällä tiellä. Heidän anelunsa oli jähmettynyt heidän huulilleen samalla hetkellä, kun he olivat tajunneet sen olevan turhaa. He olivat liikkumattomia. Kuin patsaat museon marmorihallissa. He olivat olleet kauniita nuoria naisia, mutta nyt he olivat silvottuja saaliita. Veri oli juovittanut heidän
kuolinnaamionsa ja sotkenut heidän huolella kiharretut hiuksensa.
”En ole koskaan ennen nähnyt heitä.” Valehtelin. Pidin ääneni pakotetun tasaisena, vaikka veri sisälläni syttyi lähes kiehumispisteeseen. Muistin, miten jokainen heistä oli anellut armoa unissa, joita hän oli syöttänyt minulle koko yhteisen taipaleemme ajan. Katsoin vielä hetken kuvia, nautiskelin niiden tuottamalla mielihyvällä. Sitten nostin katseeni poliiseihin.
”Minä luulen, että hän yritti surmata minut”, sanoin hitaasti ja rauhallisesti.
”Mutta hän ei tainnut onnistua”, poliisit totesivat ja heidänkin äänessään oli tyyneyttä. ”Sen sijaan…”
”Niin”, minä keskeytin heidät ja nyökytin ehkä liiankin innokkaasti. En halunnut heidän sanovan sitä ääneen. Näin oli parempi.
”Me haluamme vielä, että he tutkivat sinut. Kaiken varalta. Varmuuden vuoksi.”
”Totta kai”, myöntelin, eikä minulla ollut enää mitään syytä jännittää. Nyt valta oli minulla.
Sain palata takaisin sairaalahuoneeseeni. Ilta hiipi ikkunan taakse hämäränä ja minä asetuin vuoteelle. En tiennyt edelleenkään, miten se oli mahdollista, mutta kudos välillämme oli säröillyt. Olin uneksinut asioista, joita hän teki. Olin kulkenut hänen mukanaan ja antanut hänen näyttää minulle maailmansa. Ehkä vika oli ohjelmoinnissa, tai sitten kyseessä ei ollut vika ollenkaan. Ehkä me olimme jakaneet muutakin kuin kehon. Alusta asti. Hän oli kuiskannut minulle viestejään, ja jossain vaiheessa olin tiennyt, etteivät päivät enää riittäneet. Minä halusin enemmän, halusin olla hän, ja yhdellä laukauksella muuri välillämme mureni.
Suljin silmäni, enkä malttanut odottaa, mitä yöt jatkossa toisivat eteeni.
