Linnuista ja ihmisistä – novelli / Of Birds and People – Short Story in Finnish

Short Summary in English: Not quite a short story. More like a testing of the world and characters. Maybe a beginning of something. A dystopia where all animals and almost all adults are gone. 

(Ei aivan novelli kuitenkaan. Ehkä enemmän maailmanrakennusta ja henkilöhahmojen testausta. Ehkä jonkun alku. Dystopia, jossa eläimet ja melkein kaikki aikuiset ovat kadonneet.)

Kirkkaan vihreä kummipallo kimpoili holtittomasti betonihallin seinissä. Heli näytti keskittyneeltä seuratessaan sen notkeaa pomppimista ja väisti nopealla sivuaskeleella superpalloa, kun se suhahti hänen ohitseen ottaakseen uutta vauhtia vastakkaisesta seinästä. Pari nopeaa pomppua vielä ja sitten riitti. Heli nosti kätensä ja nappasi vauhdikkaan lelun sormiinsa suoraan ilmasta.

”Jokohan ruoka on valmis?” hän kysyi seinään nojailevalta veljeltään.

Noppa kohautti olkapäitään välinpitämättömästi, mutta seurasi siskoaan ulos betonihallista. Oli torstai, luvassa olisi papuja, harvinaista herkkua. Papujen kanssa parasta olivat yrteillä maustetut perunat, mutta saattoi lisukkeena olla jotain muutakin. Nopan maha kurisi odottavasti.

Kasvava lapsi tarvitsee proteiinia. Noppa muisti lukeneensa lauseen jostain ikivanhasta esitteestä, joka mainosti erilaisia kasviproteiinin lähteitä. Nyt proteiinia sai kasvatuskeskuksessa yleensä limaisena kuitumössönä, mutta torstai oli kaikkien odottama ruokapäivä. Silloin sai ihan oikean ruoka-annoksen, joka muistutti Noppaa lapsuudesta, isästä ja äidistä.

Heli hypähteli kevyesti edellä kädet syvällä anorakin taskussa. Noppa tiesi, että sisko pitäisi aarteensa, vihreän superpallon, visusti piilossa. Muovilelut oli kerätty pois jo vuosia sitten ja niistä oli valmistettu hyötyesineitä. Heli oli löytänyt pallon kaivauksilta ja tehnyt siitä suurimman salaisuutensa. Vain Noppa tiesi pallosta. Heli muistutti itsekin pientä ja vilkasta kumipalloa tanssahdelleessaan polkua pitkin. Askeleet veivät siksakkia laidasta laitaan, aivan kuin Helin korvissa olisi soinut hilpeä marssilaulu, jonka tahdissa tyttö seurasi näkymätöntä hyppyruudukkoa kohti päärakennusta.

Suuressa ruokasalissa tuoksui vastapaistettu peruna ja pippuri. Vesi nousi väkisinkin kielelle, kun nuuhki ruuan lupaavaa tuoksua. Noppa ja Heli ottivat tarjottimet ja asettuivat jonon jatkoksi odottamaan vuoroaan.

Kolme vuotta sitten Noppa oli ollut yhdeksänvuotias ja Heli vasta neljä. Molemmat olivat olleet nälkiintyneitä ja likaisia astuessaan ensimmäistä kertaa kasvatuslaitokseen. Suurten teollisuushallien varjot olivat langenneet uhkaavina tiukasti toisiaan kädestä pitävien sisarusten ylle. Muita lapsia oli hiipinyt heidän lähelleen tuijottamaan ja osoittelemaan. Noppaa pelotti, mutta hän päätti olla rohkea, nosti päänsä pystyyn ja tuijotti takaisin valiten kasvoilleen kaikkein hurjimman irvistyksensä.

Luula otti heidät äidillisesti vastaan, esitteli laitoksen aikuiset ja opetti tavoille. Sitten Noppa ja Heli jäivät oman onnensa nojaan muiden orpolasten pariin. Noppa tiesi, miten erilaista oli, kun oli isä ja äiti. Turvalliset vanhemmat, jotka ostivat lapsilleen karkkia ja rakensivat värikkäitä paperilennokkeja. Kauniit paperilennokit tekivät Nopan ja Helin iloisiksi, mutta suututtivat ekoristit. Noppa muisti, miten illalla oli satanut tuhkanharmaata lunta, joka oli värjäytynyt punaiseksi ekoristien nostaessa kirveensä ilmaan. Noppa oli pitänyt kättä Helin suun edessä, ettei tämä huutaisi, kun isä ja äiti olivat hitaasti muuttuneet ravinnoksi maaperälle, jota ihmiset yrittivät edelleen viljellä. Onneksi Heli ei tuntunut muistavan siitä mitään.

Äkäinen pisto käsivarressa palautti Nopan ruokasalin hälinään. Heli katseli häntä ilkikurisesti haarukka oikeassa kädessään ja näytti kieltä. Noppa hieraisi käsivarttaan, haarukan piikit olivat jättäneet ihoon neljä punaista painaumaa, mutta eivät olleet onneksi menneet läpi.

Sisarukset valitsivat paikan Annun ja Tinkan pöydästä salin takaikkunan vierestä. Siitä näki sammakkolammelle. Noppa ei tiennyt, mistä nimi tuli. Ainakaan yhtään sammakkoa lammessa ei koskaan uiskennellut. Ei mitään muutakaan. Sammakkoeläimet, siinä missä nisäkkäät, linnut ja matelijatkin, oli tapettu sukupuuttoon jo aikoja sitten. Ihminen oli ainut laji, joka vielä onnistui kärvistelemään pikkuhiljaa kuolevalla planeetalla. Senkin Noppa oli lukenut jostain, mutta ei enää muistanut mistä.

Matalien käkkyräisten puitten latvat niiasivat kohti veden pintaa upottaen harvoja lehtiään kohti vihreänharmaata vettä. Aivan kuin puut olisivat halunneet juoda latvoillaan, kun juuret eivät enää löytäneet nestettä kovaksi kuivuneesta maasta. Aurinko käristi puita ja maata raskaan pilviharson läpi kuumana ja petollisena. Koko lampi kylpi sen tunkkaisessa valossa.

”Mä näin eilen linnun”, Annu sanoi kesken ruokailun.

”Ihan varmaan joo”, Noppa murahti ja työnsi haarukallisen papuja ja perunaa suuhunsa. Annulla oli aina ollut vilkas mielikuvitus. Tytön silmissä leijaileva puunlehti muuttui nopeasti perhoseksi ja narulla hulmuava pyykki lintuparveksi.

”ihan oikeasti ihan oikean linnun. Sellaisen pienen, ruskean, pullean linnun”, Annu intti.

”ihanko tosi?!? Missä?!?” Heli kiljaisi eikä Noppa pitänyt siskonsa innostuneesta äänensävystä.

”Muurin takana”, Annu paljasti kuiskaten. ”Me kiivettiin Tinkan kanssa muurille, kun aikuiset olivat sisällä palaverissa ja siellä se pikkulintu hyppelehti pitkin heinikkoa. Me katsottiin kiikareilla. Tinkalla on ne pienet, millä näkee yhtä kauas kuin isoilla. Se oli ihan varmasti ihan oikea lintu.”

”Mennäänhän mekin katsomaan sitä? Noppa, mennäänhän?” Heli alkoi vaatia. ”Mä haluan nähdä sen linnun. Olikohan se sellainen kuin niissä kirjoissa, joita äidillä oli? Olikohan? Voi miten paljon mä haluaisin nähdä sen, Noppa. Mennäänhän, jooko?”

Yhtäkkiä Nopan ei tehnytkään mieli syödä, vaikka hän oli kovasti odottanut ateriapäivää. Vatsa tuntui muljahtelevan ikävästi ja selässä hiipi kylmiä väreitä. Noppa oli ollut aina huolissaan siitä, että pikkusisko oli niin avoimen utelias ja tomera. Heliä kiinnosti kaikki kielletty ja Nopan mieli täyttyi uhkakuvista ja ekoristeista ja pikkusiskosta niiden kynsissä. Noppaa ahdisti ja puistatti, perunanpala jäi ikävästi pyörimään suuhun.

Annun lintubongaus oli aiheuttanut kohun. Myös muut kuin Heli liikehtivät levottomasti ja suunnittelivat selvästi kiipeävänsä muurille tarkkailemaan harvinaista vierasta. Heli ei ollut koskaan nähnyt pikkulintua ja siskon silmiin syttynyt palo ei luvannut hyvää. Koko päivän Heli hehkutti Annun kertomusta ja vetosi veljeensä kaikin mahdollisin keinoin. Noppa olisi halunnut pysyä rauhassa, odottaa seuraavaa ateriapäivää ja antaa ajan virrata eteenpäin mennyttä tai tulevaa miettimättä. Mutta Heli ei välittänyt veljensä mielipiteistä. Jos ei Noppa veisi siskoaan muurille ja kiipeäisi tämän kanssa sen laelle etsimään lintua, Heli menisi sinne jonkun muun kanssa, eikä Noppa antaisi itselleen ikinä anteeksi, jos jotain sattuisi.

Aikuisten astellessa sisään päivittäiseen palaveriinsa Noppa talutti vastahakoisesti, mutta päättäväisesti siskonsa muurille ja auttoi tämän ylös. Sitten hän etsi itselleen sopivat jalansijat ja lähti kiipeämään. Ei kai yksi lintu ja yksi kielletty teko koko maailmaa mullistaisi?

Merirosvoradio mun päässäni jauhaa… – novelli / My head is a Jukebox – short story in Finnish

Short Summary in English: This story was written for a music themed anthology years ago but due to different coincidences it never got published. Read the story in English.

(Kirjoitin tämän novellin musiikkiaiheista antologiaa varten vuosia sitten. Tekstiä ei kuitenkaan erillaisten sattumusten johdosta koskaan julkaistu.)

Ei, tämä ei tarkoita, että olisin tullut hulluksi.

Älä jaarittele, kerro heille meistä!

Olkaa nyt jo hiljaa, mehän sovimme, että minä kerron tämän tarinan. Pahoittelut äskeisestä. Tämä on joskus vähän rankkaa. Ymmärtänette asian, kun olen selittänyt vähän taustaa. Minä olen ihan tavallinen kaveri, ylioppilas, HuK ja perusterve. Minulla on huonopalkkainen työ, joka tappaa
luovuuden ja juuri sen verran ystäviä, että voin peitellä yksinäisyyttäni. Pukeudun farkkuihin ja villapaitoihin, käyn halvassa pikaparturissa ja vaihdan sukat ja kalsarit päivittäin. Minulla on viikset.

Tämä selittääkin paljon, varsinkin viikset.

Älkää välittäkö heistä, he heittäytyvät mielellään hankaliksi. Tiedättehän, rocktähdet. Mutta siis, takasin asiaan. Kerran minä tapasin tytön ja rakastuin. Hän oli tanssija, hänen mielestään jokaisen hetken elämässä piti olla kuin elokuvaa. Tuntenette tyypin. Kun menimme treffeille, kaiken piti
sujua tietyn kaavan, tai oikeastaan tietynlaisen käsikirjoituksen mukaan. Kun menimme sänkyyn, piti olla oikeanlainen valaistus. Kun kävelimme kadulla, piti luoda oikeanlaista tunnelmaa. Piti olla draamaa, komediaa ja romantiikkaa.

Minä en pidä elokuvista. En seurustellut tytön kanssa pitkään. Hänen mielestään olin tylsä. Tavallinen.

Sinä olit tylsä, siihen aikaan.

Minä masennuin erosta, vaikka siinä ei ollut mitään järkeä. Minä en todellakaan pidä elokuvista.

Mutta sinä pidät musiikista.

Mutta minä pidän musiikista. Minä en ole mitenkään genrerajoitteinen, mutta uskallan silti väittää, ettei 80-luvun jälkeen ole enää tehty hyvää musiikkia. Diskopoppi vielä meni, mutta kaikki sen jälkeen tullut on pateettista kuraa tai pelkkää makunsa menettänyttä mansikkapurkkaa.

Joskus minä ostin levyjä, mutta sitten minusta tuli opintovelkainen humanisti ja minä myin levyt pois. Osasta vinyyleitä sai ihan hyvän hinnan, mutta CD-levyt piti panna kiertoon kovalla tappiolla. Enää se ei harmita ihan niin paljon.

Joskus minä mietin sitä tyttöä (joka piti elokuvista, vaikka minä en pitänyt) ja mietin, onko hän onnellinen. Käveleekö hän jokirannassa hitaasti ja ajatuksella, aivan kuin kamera seuraisi häntä? Istuuko hän kahvilan pöytään ja luo terävän katseen kuin panoroiden läpi statisteiksi määriteltyjen ihmisten? Joskus minä mietin, miten minusta tulisi yhtä onnellinen.

Sitten sinä löysit meidät!

Älkää menkö asioiden edelle. Siis, minä olin tilanteessa, jossa minulla ei enää ollut levyjä, mutta velkaa oli silti. Minä en ollut onnellinen ja minä ajattelin edelleen tyttöä, joka eli elokuvassa. Minä olin ahdistunut ja menin kävelylle jokirantaan, yritin kuvitella kamerat ja lamput ja ohjaajan, joka
käskisi minun näyttää vähän rennommalta, huolettomalta, mietteliäämmältä. Ajatus ahdisti, mutta sitten minä kuulin musiikin. Kauniin alkumelodian jälkeen Ann Wilsonin upea ääni alkoi kertoa tarinaa kaipauksesta.

Katselin ympärilleni, mutta en nähnyt missään mitään normaalista poikkeavaa. Ihmiset harppoivat kadulla kaulukset pystyssä kirein ilmein. Kukaan muu ei tuntunut kuulevan kappaletta, mutta minun korvissani se vahvistui ja voimistui entisestään. Kertosäkeistön kohdalla
tunsin suunnattoman vapauttavan läikähdyksen sisälläni. Askeleeni rytmittyivät kappaleen rytmiin, lyriikat saivat minun tuntemaan hetken jokaisella solullani. Minä ja musiikki. Minun musiikkini. Minä en edelleenkään pitänyt elokuvista, mutta nyt kaikki muuttui yhdeksi loputtomaksi soittolistaksi.

Aamuisin, kun herään, musiikki vihjailee siitä millainen päivästäni on tulossa. AC/DC:n T.N.T. enteilee taistelutahtoa, Ozzyn Mr. Crowley kertoo usein, että päivästä on tulossa huono, ja jos kuulen aamulla ensimmäisenä Kasevaa, tiedän, ettei sängystä kannata edes nousta. Työpäiväni kakofoniaan kuuluu erinäinen määrä Bon Jovia, Bruce Springsteeniä ja joskus jopa jotakin klassista. Ruokakaupassa teen ostoksia yleensä kevyiden iskelmärenkutusten tahtiin. Einesmaksalaatikkokin maistuu paremmalta, kun sen nauttii Rauli Baddingin seurassa. Jos löydän enää koskaan naisen (joka pitää musiikista enemmän kuin elokuvista) haluan rakastella häntä ensin Madonnan Like a Virginin innoittamana ja myöhemmin Bryan Adamsin Heavenin tunnelmissa.

Minun koko elämäni muodostuu tasaisesta kappalenauhasta, aivan kuten sisälläni olisi radio, jonka biisilistaa eivät riko mainokset tai turhanpäiväiset jorinat. Uutiset voi sitten katsoa televisiosta, jos on pakko tietää, mitä maailmassa tapahtuu. Mutta pääasiassa minä elän musiikista ja musiikki elää minussa.

Mutta ei siinä vielä kaikki. Kerro jo, mitä sitten tapahtui. Kerro meistä.

Hyvä on, hyvä on. Sitten minun sisäisestä soittolistastani tuli vielä vähän enemmän, kuin pelkkää taustamusiikkia. Minä tapasin heidät kaikki. He tulivat tavallaan kylään. Ozzy Osbournen puheesta on joskus mahdotonta saada selvää, mutta muuten he ovat ihan hyviä tyyppejä. Melko rentoja. He
istuvat kanssani iltaa ja pitävät seuraa työpaikalla ja iltalenkillä. He nukkuvat minun kanssani, matkustavat bussilla ja niin edelleen. Sitä on vähän vaikea selittää, mutta minä todella pidän musiikista.

Meillä on aika kivaa yhdessä, pakko myöntää.

Minä olen alkanut urheilla, koska Survivor niin vaatii. Kun minä sairastan, Chrissie Hynde pitää minusta huolta. Treffeillä minä olen täydellinen herrasmies, kiitos Marien ja Perin. Julkisissa tilanteissa olen cool, mutta en tiedä onnistuisiko se ilman Samboraa ja Santanaa. Autolla ajellessa
vieressä istuu Michael Jackson, mutta syvällisiin keskusteluihin kaipaan kaveriksi Stingin tai Bonon.

Elokuvista pitäviä naisia sinä et enää kaipaa. Etkä sinä enää ole yksinäinen.

Minä en kaipaa enää mitään, siinä te olette oikeassa. Johan ne tutkimuksetkin osoittavat, että musiikki tekee ihmisille hyvää. Pitää aivotoiminnan virkeänä, voimauttaa, vahvistaa. Tekee onnelliseksi. Kun ihmisellä on musiikkia, ei tarvita enää mitään muuta.

Mutta tämä ei tarkoita, että olisin tullut hulluksi, tämä tarkoittaa vain sitä, että olen alkanut elää.

Yövuokralainen – novelli / Night Tenant – short story in Finnish

Short Summary in English: I write gloomy stories. I am more interested in dystopias than utopias, and I am enthralled by the dark side of human beings. The Finnish written novel Night Tenant is one of the darkest I have ever written. It was semifinalist in Nova writing contest 2016.

(Kirjotan synkkiä tarinoita. Dystopiat kiinnostavat utopioita enemmän ja ihmisen pimeä puoli kiehtoo. Novelli Yövuokralainen on yksi synkimmistä, joita olen kirjoittanut. Se läpäisi Nova-kirjoituskilpailun esiraativaiheen vuonna 2016, mutta ei sijoittunut finaalissa.)

Yö ei ollut sellainen kuin sen olisi pitänyt olla. Heräsin hämärään, vaikka aikani ei ollut vielä moneen tuntiin, ei ennen kuin aamu olisi nostanut auringon korkealle. Mutta nyt yö oli vasta laskeutunut. Digitaalikellon numerot kertoivat minun nukahtaneen vain muutama tunti sitten. Käänsin kylkeä ja yritin vaipua takaisin horrokseen. En kuitenkaan tuntenut raukeaa väsymystä, joka oli ohjelmoitu aivoihini aina iltakahdeksasta aamukahdeksaan. Oloni oli levoton, eikä ajatusteni paino jättänyt minua rauhaan. Olinko nähnyt taas unta? Sen ei olisi pitänyt olla mahdollista. He olivat sanoneet, etten minä näkisi unia. Mutta toisaalta he olivat sanoneet paljon muutakin sellaista, joka ei pitänyt paikkaansa.

Nousin vuoteesta ja tuijotin eteeni. Ikkunan takana harmaa taivas laskeutui kuoreksi maailman ylle ja kutsui maasta nousevaa sakeaa usvaa. Kaikkialla oli rauhallista ja hiljaista, mutta minä tiesin, että yössä oli virhe.

Työnsin jalkani ruudullisiin tohveleihin. En vaivautunut vaihtamaan pyjamaa yltäni, mutta eteisessä kietouduin pitkään takkiin. Laskeuduin portaita ensimmäiseen kerrokseen ja astuin hiljaiselle kadulle. Ilma ympärilläni oli erilaista – kosteaa ja kevyttä. Hengitin yöilmasta hataria muistoja ja tunsin oloni vieraaksi. Lapsuuteni öinä olin maannut kesämökkimme rantakalliolla katselemassa peilityyneltä taivaalta tuikkivia tähtiä. Silloin yöt olivat olleet kristallinkirkkaita ja tähdet niin kaukana, ettei niiden olemassaoloa pystynyt käsittämään. Mutta aika liikkui, maailma liikkui ja tähdet tulivat lähemmäs. Muistin öiset avaruusmyrskyt ja uutistenlukijan äänen vuosien takaa. Mutta nyt minä olin päiväkulkija,
eivätkä yöt enää kuuluneet minulle.

Hämärä kietoutui ympärilleni ja lähdin kävelemään päämäärättömästi eteenpäin, miettimättä sen enempää, mihin jalkani minua kuljettivat. Ohitin kadun, jonka varrella kirkkaat valot houkuttelivat yökulkijoita luokseen. Ohitin kaikkina vuorokaudenaikoina palvelevan kaupan, jonka pihalla ihmiset polttivat ketjussa tupakkaa ja kuvittelivat tuntevansa toisensa. Lopulta ohitin pienen kahvilan, josta hain aamuisin croisantteja. Kun hän palautti ruumiini minulle, minulla oli aina huutava nälkä. Hän oli aina läsnä, vaikka emme olleet koskaan tavanneet. Sopimus määritteli tarkkaan, ettemme saaneet olla tekemisissä toistemme kanssa. Meillä kummallakin oli oma aikamme ja oma elämämme. Mutta nyt sopimusta oli rikottu ja siksi minä olin hereillä väärään aikaan.

Yritin saada kiinni unesta, johon olin herännyt. Oliko se ollut samanlainen kuin muut unet, joita minun ei ollut määrä nähdä? Täynnä välähdyksiä kauniista naisista, jotka naurahtelivat kiusoitellen ja heittivät hiuksensa olkapäältä toiselle. Naisista, jotka valittivat hiljaisella äänellä ojentaessaan käsiään minua kohti. Olin nähnyt lapsena paljon painajaisia, mutta uusissa unissani oli erilainen tunnelma. Ne eivät tuntuneet vääriltä. Olisin halunnut tietää oliko hänkin nähnyt unia. Olin varma, että ohjelmoinnissa oli mennyt jotakin pahasti pieleen.

Tunsin päässäni kireää vihlontaa ja muistin kivun, joka oli yhdistänyt meidät. Lääkärit olivat väittäneet toimenpidettä kivuttomaksi. Tuntisin pienen piston, he olivat sanoneet ja vaivuttaneet minut tiedottomaksi maskilla, joka haisi kumille ja lääkeaineelle. Sen jälkeen kaikki oli ollut puhdasta tuskaa. Kuin räjähtävää kirkasta valoa, joka raateli minun hermostoni riekaleiksi. Hänet pakotettiin minun mieleeni väkivalloin – julmasti ja pahoinpidellen – ja minä olisin halunnut huutaa hänet ulos. Eihän se ollut niin kamalaa, lääkärit enemminkin totesivat kuin kysyivät, kun makasin heräämössä ja pidättelin vuorotellen itkua ja oksennusta. Sain ensimmäisen vuokrashekin ja särkylääkereseptin. Päänsäryt kuulemma helpottaisivat, kun tottuisin uuteen rytmiin. Kävelin kotiin ja luin ohjeet huolellisesti. Tasan puoli kahdeksalta asetuin vuoteeseen odottamaan. Juuri ennen kuin vaivuin ensimmäistä kertaa horrokseen, ehdin aistia hänen energiansa.

Olin tottunut rooliini päiväkulkijana nopeasti. Aloitin aamuni kahdeksalta. Tein kevyttä työtä, katselin televisiota. Haaveilin rakkaudesta. Välillä tunsin outoja mielihaluja, mutta eikö niin tapahdu jokaiselle yksinäiselle kolmekymppiselle. Puoli kahdeksalta menin vuoteeseen ja luovutin yhteisen ruumiimme hänelle. Horros oli oikeastaan miellyttävä kokemus, hyvin rentouttava ja lempeä.

Kunnes aloin nähdä unia.

Kävelin öiseen puistoon. Yritin jälleen tarttua unieni kuviin, mutta turhaan. Vaivuin penkille ja toivoin, että yhä koveneva kipu päässäni hellittäisi. Oli alkanut sataa.

”Oletteko kunnossa?” Edessäni seisoi mies, jonka sadetakki oli vyötetty tiukasti pitkän ja hoikan vartalon ympärille. Miehellä oli jalassaan tyylikkäät mustat kalossit ja silmissään lempeä ja viisas katse. Hetken minä luulin miestä häneksi, vaikka sisälläni tiesin, etteivät hänen silmänsä voisi koskaan katsoa ketään niin ystävällisesti.

Yritin vastata miehelle, mutta en osannut. Olinko minä kunnossa? Olinko minä edes olemassa? Oli yö, hänen aikansa, ja silti minä istuin penkillä. Huimasi. Otin kädellä tukea penkin reunasta, mutta en pystynyt nousemaan.

”Sinä vuodat verta”, mies tyylikkäissä kalosseissaan sanoi ja jostain syystä huoli miehen äänessä lohdutti minua. ”Istu vaan. Soitan ambulanssin.”

Vajosin takaisin penkille ja annoin miehen soittaa apua. Tunsin, miten veri valui päästä korvan taakse ja alas takkini kaulukselle. Minun päässäni oli reikä. Olin laskeutunut vuoteelleni, sulkenut silmäni ja valmistautunut sammuttamaan itseni, jotta hän voisi kuljettaa yhteistä kehoamme. Ja nyt minun päässäni oli reikä.

”Anteeksi, mitäköhän kello mahtaa olla?” kysyin mieheltä.

”Kolme yöllä”, mies vastasi.

Vastaus ei tullut yllätyksenä. Olin havahtunut horroksestani ennen keskiyötä ja noussut vuoteesta melkein saman tien. Kolme tuntia oli kadonnut jonnekin, pian alkaisi sarastaa. Olisin halunnut kysyä lisää, mutta mies käänsi lempeän katseensa pois.

Seuraavan kerran havahduin, kun makasin sairaalan kovassa vuoteessa. Valo tulvi ikkunoista ja poltti kirkkaana silmiäni aivan kuin olisin nähnyt auringon ensimmäistä kertaa. En halunnut syödä minulle tarjottua ruokaa, mutta annoin hoitajan vaihtaa pääni siteet.

”Saat olla onnellinen, että luodinreikä on noin siisti”, hoitaja sanoi kumihanskoilla peitetyt sormet päätäni tutkien. ”Se paranee kyllä. Sinä paranet. Sinulla oli tuuria.”

Seuraavana päivänä tulivat poliisit. He eivät välittäneet kivuistani tai hyvästä tuuristani, vaan istuttivat minut pieneen huoneeseen. Istuivat itse vastapäätä ja antoivat tuimien katseiden peittää minut. He halusivat osoittaa, että heillä oli valta. Pakotin itseni pysymään tyynenä.

”Päiväkulkija”, he sanoivat mietteliäästi papereitaan tuijottaen. Sitten he katsoivat minua ja odottivat vastausta kysymykseen, jota eivät olleet edes esittäneet.

”Raha”, vastasin. ”Minä tarvitsin rahaa. Siksi minä… Minä… Öistä maksetaan enemmän vuokraa.”

He nyökyttelivät ja katsoivat jälleen papereitaan. ”Ja sinun yökulkijasi?”

”Minä en tiedä, missä hän on.”

Hän oli tullut minun elämääni neljä vuotta sitten. Muutama vuosi sen jälkeen, kun uutistenlukija oli purskahtanut lähetyksessä itkuun. Nälänhätää, pakolaisvirtoja, biologisia aseita, luonnonmullistuksia, rikollisuutta, fasismia, välinpitämättömyyttä. Kun maailma loppui, siitä ei riittänyt enää kaikille. Mutta ihminen on selviytyjä – ja kekseliäs. Kun samaan kehoon pystyttiin siirtämään kaksi tietoisuutta, säästettiin tilaa ja resursseja. Se oli eräänlainen vuokrasuhde. Minä vuokrasin kehoni hänelle
ja me vuorottelimme sen hallinnasta.

”Mitä sinä tiedät hänestä? Sinun yökulkijastasi?” poliisit kysyivät.

Puistelin päätäni.

”En edes nimeä. Sopimus kieltää meitä tutustumasta.”

”Hän ei siis ole jättänyt sinulle viestejä?”

”Ei”, minä sanoin ja ajattelin välähdyksiä, joita näin kuin unia.

”Mutta viime yönä sinä et…” poliisit miettivät sopivaa ilmaisua. ”Et sammunut?”

”En”, myönsin ja tiesin jo valmiiksi, mitä he kysyisivät seuraavaksi.

”Kuka sinua ampui?”

En sanonut mitään, vaikka tiesin, miltä tuntui painaa kylmä metallipiippu korvan taakse ja laukaista.

”Vielä yksi asia”, poliisit sanoivat ja latoivat eteeni valokuvia. ”Tunnetko sinä näitä naisia?”

Katsoin kuvia, jotka oli otettu lähietäisyydeltä naisista, joiden ruumiista elämä oli paennut kamalimmalla mahdollisella tavalla. Heidän silmänsä olivat rävähtäneet auki kuin kauriilla, joka kohtasi auton etuvalot pimeällä tiellä. Heidän anelunsa oli jähmettynyt heidän huulilleen samalla hetkellä, kun he olivat tajunneet sen olevan turhaa. He olivat liikkumattomia. Kuin patsaat museon marmorihallissa. He olivat olleet kauniita nuoria naisia, mutta nyt he olivat silvottuja saaliita. Veri oli juovittanut heidän
kuolinnaamionsa ja sotkenut heidän huolella kiharretut hiuksensa.

”En ole koskaan ennen nähnyt heitä.” Valehtelin. Pidin ääneni pakotetun tasaisena, vaikka veri sisälläni syttyi lähes kiehumispisteeseen. Muistin, miten jokainen heistä oli anellut armoa unissa, joita hän oli syöttänyt minulle koko yhteisen taipaleemme ajan. Katsoin vielä hetken kuvia, nautiskelin niiden tuottamalla mielihyvällä. Sitten nostin katseeni poliiseihin.

”Minä luulen, että hän yritti surmata minut”, sanoin hitaasti ja rauhallisesti.

”Mutta hän ei tainnut onnistua”, poliisit totesivat ja heidänkin äänessään oli tyyneyttä. ”Sen sijaan…”

”Niin”, minä keskeytin heidät ja nyökytin ehkä liiankin innokkaasti. En halunnut heidän sanovan sitä ääneen. Näin oli parempi.

”Me haluamme vielä, että he tutkivat sinut. Kaiken varalta. Varmuuden vuoksi.”

”Totta kai”, myöntelin, eikä minulla ollut enää mitään syytä jännittää. Nyt valta oli minulla.

Sain palata takaisin sairaalahuoneeseeni. Ilta hiipi ikkunan taakse hämäränä ja minä asetuin vuoteelle. En tiennyt edelleenkään, miten se oli mahdollista, mutta kudos välillämme oli säröillyt. Olin uneksinut asioista, joita hän teki. Olin kulkenut hänen mukanaan ja antanut hänen näyttää minulle maailmansa. Ehkä vika oli ohjelmoinnissa, tai sitten kyseessä ei ollut vika ollenkaan. Ehkä me olimme jakaneet muutakin kuin kehon. Alusta asti. Hän oli kuiskannut minulle viestejään, ja jossain vaiheessa olin tiennyt, etteivät päivät enää riittäneet. Minä halusin enemmän, halusin olla hän, ja yhdellä laukauksella muuri välillämme mureni.

Suljin silmäni, enkä malttanut odottaa, mitä yöt jatkossa toisivat eteeni.