Short Summary in English: Not quite a short story. More like a testing of the world and characters. Maybe a beginning of something. A dystopia where all animals and almost all adults are gone.
(Ei aivan novelli kuitenkaan. Ehkä enemmän maailmanrakennusta ja henkilöhahmojen testausta. Ehkä jonkun alku. Dystopia, jossa eläimet ja melkein kaikki aikuiset ovat kadonneet.)
Kirkkaan vihreä kummipallo kimpoili holtittomasti betonihallin seinissä. Heli näytti keskittyneeltä seuratessaan sen notkeaa pomppimista ja väisti nopealla sivuaskeleella superpalloa, kun se suhahti hänen ohitseen ottaakseen uutta vauhtia vastakkaisesta seinästä. Pari nopeaa pomppua vielä ja sitten riitti. Heli nosti kätensä ja nappasi vauhdikkaan lelun sormiinsa suoraan ilmasta.
”Jokohan ruoka on valmis?” hän kysyi seinään nojailevalta veljeltään.
Noppa kohautti olkapäitään välinpitämättömästi, mutta seurasi siskoaan ulos betonihallista. Oli torstai, luvassa olisi papuja, harvinaista herkkua. Papujen kanssa parasta olivat yrteillä maustetut perunat, mutta saattoi lisukkeena olla jotain muutakin. Nopan maha kurisi odottavasti.
Kasvava lapsi tarvitsee proteiinia. Noppa muisti lukeneensa lauseen jostain ikivanhasta esitteestä, joka mainosti erilaisia kasviproteiinin lähteitä. Nyt proteiinia sai kasvatuskeskuksessa yleensä limaisena kuitumössönä, mutta torstai oli kaikkien odottama ruokapäivä. Silloin sai ihan oikean ruoka-annoksen, joka muistutti Noppaa lapsuudesta, isästä ja äidistä.
Heli hypähteli kevyesti edellä kädet syvällä anorakin taskussa. Noppa tiesi, että sisko pitäisi aarteensa, vihreän superpallon, visusti piilossa. Muovilelut oli kerätty pois jo vuosia sitten ja niistä oli valmistettu hyötyesineitä. Heli oli löytänyt pallon kaivauksilta ja tehnyt siitä suurimman salaisuutensa. Vain Noppa tiesi pallosta. Heli muistutti itsekin pientä ja vilkasta kumipalloa tanssahdelleessaan polkua pitkin. Askeleet veivät siksakkia laidasta laitaan, aivan kuin Helin korvissa olisi soinut hilpeä marssilaulu, jonka tahdissa tyttö seurasi näkymätöntä hyppyruudukkoa kohti päärakennusta.
Suuressa ruokasalissa tuoksui vastapaistettu peruna ja pippuri. Vesi nousi väkisinkin kielelle, kun nuuhki ruuan lupaavaa tuoksua. Noppa ja Heli ottivat tarjottimet ja asettuivat jonon jatkoksi odottamaan vuoroaan.
Kolme vuotta sitten Noppa oli ollut yhdeksänvuotias ja Heli vasta neljä. Molemmat olivat olleet nälkiintyneitä ja likaisia astuessaan ensimmäistä kertaa kasvatuslaitokseen. Suurten teollisuushallien varjot olivat langenneet uhkaavina tiukasti toisiaan kädestä pitävien sisarusten ylle. Muita lapsia oli hiipinyt heidän lähelleen tuijottamaan ja osoittelemaan. Noppaa pelotti, mutta hän päätti olla rohkea, nosti päänsä pystyyn ja tuijotti takaisin valiten kasvoilleen kaikkein hurjimman irvistyksensä.
Luula otti heidät äidillisesti vastaan, esitteli laitoksen aikuiset ja opetti tavoille. Sitten Noppa ja Heli jäivät oman onnensa nojaan muiden orpolasten pariin. Noppa tiesi, miten erilaista oli, kun oli isä ja äiti. Turvalliset vanhemmat, jotka ostivat lapsilleen karkkia ja rakensivat värikkäitä paperilennokkeja. Kauniit paperilennokit tekivät Nopan ja Helin iloisiksi, mutta suututtivat ekoristit. Noppa muisti, miten illalla oli satanut tuhkanharmaata lunta, joka oli värjäytynyt punaiseksi ekoristien nostaessa kirveensä ilmaan. Noppa oli pitänyt kättä Helin suun edessä, ettei tämä huutaisi, kun isä ja äiti olivat hitaasti muuttuneet ravinnoksi maaperälle, jota ihmiset yrittivät edelleen viljellä. Onneksi Heli ei tuntunut muistavan siitä mitään.
Äkäinen pisto käsivarressa palautti Nopan ruokasalin hälinään. Heli katseli häntä ilkikurisesti haarukka oikeassa kädessään ja näytti kieltä. Noppa hieraisi käsivarttaan, haarukan piikit olivat jättäneet ihoon neljä punaista painaumaa, mutta eivät olleet onneksi menneet läpi.
Sisarukset valitsivat paikan Annun ja Tinkan pöydästä salin takaikkunan vierestä. Siitä näki sammakkolammelle. Noppa ei tiennyt, mistä nimi tuli. Ainakaan yhtään sammakkoa lammessa ei koskaan uiskennellut. Ei mitään muutakaan. Sammakkoeläimet, siinä missä nisäkkäät, linnut ja matelijatkin, oli tapettu sukupuuttoon jo aikoja sitten. Ihminen oli ainut laji, joka vielä onnistui kärvistelemään pikkuhiljaa kuolevalla planeetalla. Senkin Noppa oli lukenut jostain, mutta ei enää muistanut mistä.
Matalien käkkyräisten puitten latvat niiasivat kohti veden pintaa upottaen harvoja lehtiään kohti vihreänharmaata vettä. Aivan kuin puut olisivat halunneet juoda latvoillaan, kun juuret eivät enää löytäneet nestettä kovaksi kuivuneesta maasta. Aurinko käristi puita ja maata raskaan pilviharson läpi kuumana ja petollisena. Koko lampi kylpi sen tunkkaisessa valossa.
”Mä näin eilen linnun”, Annu sanoi kesken ruokailun.
”Ihan varmaan joo”, Noppa murahti ja työnsi haarukallisen papuja ja perunaa suuhunsa. Annulla oli aina ollut vilkas mielikuvitus. Tytön silmissä leijaileva puunlehti muuttui nopeasti perhoseksi ja narulla hulmuava pyykki lintuparveksi.
”ihan oikeasti ihan oikean linnun. Sellaisen pienen, ruskean, pullean linnun”, Annu intti.
”ihanko tosi?!? Missä?!?” Heli kiljaisi eikä Noppa pitänyt siskonsa innostuneesta äänensävystä.
”Muurin takana”, Annu paljasti kuiskaten. ”Me kiivettiin Tinkan kanssa muurille, kun aikuiset olivat sisällä palaverissa ja siellä se pikkulintu hyppelehti pitkin heinikkoa. Me katsottiin kiikareilla. Tinkalla on ne pienet, millä näkee yhtä kauas kuin isoilla. Se oli ihan varmasti ihan oikea lintu.”
”Mennäänhän mekin katsomaan sitä? Noppa, mennäänhän?” Heli alkoi vaatia. ”Mä haluan nähdä sen linnun. Olikohan se sellainen kuin niissä kirjoissa, joita äidillä oli? Olikohan? Voi miten paljon mä haluaisin nähdä sen, Noppa. Mennäänhän, jooko?”
Yhtäkkiä Nopan ei tehnytkään mieli syödä, vaikka hän oli kovasti odottanut ateriapäivää. Vatsa tuntui muljahtelevan ikävästi ja selässä hiipi kylmiä väreitä. Noppa oli ollut aina huolissaan siitä, että pikkusisko oli niin avoimen utelias ja tomera. Heliä kiinnosti kaikki kielletty ja Nopan mieli täyttyi uhkakuvista ja ekoristeista ja pikkusiskosta niiden kynsissä. Noppaa ahdisti ja puistatti, perunanpala jäi ikävästi pyörimään suuhun.
Annun lintubongaus oli aiheuttanut kohun. Myös muut kuin Heli liikehtivät levottomasti ja suunnittelivat selvästi kiipeävänsä muurille tarkkailemaan harvinaista vierasta. Heli ei ollut koskaan nähnyt pikkulintua ja siskon silmiin syttynyt palo ei luvannut hyvää. Koko päivän Heli hehkutti Annun kertomusta ja vetosi veljeensä kaikin mahdollisin keinoin. Noppa olisi halunnut pysyä rauhassa, odottaa seuraavaa ateriapäivää ja antaa ajan virrata eteenpäin mennyttä tai tulevaa miettimättä. Mutta Heli ei välittänyt veljensä mielipiteistä. Jos ei Noppa veisi siskoaan muurille ja kiipeäisi tämän kanssa sen laelle etsimään lintua, Heli menisi sinne jonkun muun kanssa, eikä Noppa antaisi itselleen ikinä anteeksi, jos jotain sattuisi.
Aikuisten astellessa sisään päivittäiseen palaveriinsa Noppa talutti vastahakoisesti, mutta päättäväisesti siskonsa muurille ja auttoi tämän ylös. Sitten hän etsi itselleen sopivat jalansijat ja lähti kiipeämään. Ei kai yksi lintu ja yksi kielletty teko koko maailmaa mullistaisi?