Kategoria: novellit / short stories in Finnish

Short Summary in English: I write gloomy stories. I am more interested in dystopias than utopias, and I am enthralled by the dark side of human beings. The Finnish written novel Night Tenant is one of the darkest I have ever written. It was semifinalist in Nova writing contest 2016.

(Kirjotan synkkiä tarinoita. Dystopiat kiinnostavat utopioita enemmän ja ihmisen pimeä puoli kiehtoo. Novelli Yövuokralainen on yksi synkimmistä, joita olen kirjoittanut. Se läpäisi Nova-kirjoituskilpailun esiraativaiheen vuonna 2016, mutta ei sijoittunut finaalissa.)

Yö ei ollut sellainen kuin sen olisi pitänyt olla. Heräsin hämärään, vaikka aikani ei ollut vielä moneen tuntiin, ei ennen kuin aamu olisi nostanut auringon korkealle. Mutta nyt yö oli vasta laskeutunut. Digitaalikellon numerot kertoivat minun nukahtaneen vain muutama tunti sitten. Käänsin kylkeä ja yritin vaipua takaisin horrokseen. En kuitenkaan tuntenut raukeaa väsymystä, joka oli ohjelmoitu aivoihini aina iltakahdeksasta aamukahdeksaan. Oloni oli levoton, eikä ajatusteni paino jättänyt minua rauhaan. Olinko nähnyt taas unta? Sen ei olisi pitänyt olla mahdollista. He olivat sanoneet, etten minä näkisi unia. Mutta toisaalta he olivat sanoneet paljon muutakin sellaista, joka ei pitänyt paikkaansa.

Nousin vuoteesta ja tuijotin eteeni. Ikkunan takana harmaa taivas laskeutui kuoreksi maailman ylle ja kutsui maasta nousevaa sakeaa usvaa. Kaikkialla oli rauhallista ja hiljaista, mutta minä tiesin, että yössä oli virhe.

Työnsin jalkani ruudullisiin tohveleihin. En vaivautunut vaihtamaan pyjamaa yltäni, mutta eteisessä kietouduin pitkään takkiin. Laskeuduin portaita ensimmäiseen kerrokseen ja astuin hiljaiselle kadulle. Ilma ympärilläni oli erilaista – kosteaa ja kevyttä. Hengitin yöilmasta hataria muistoja ja tunsin oloni vieraaksi. Lapsuuteni öinä olin maannut kesämökkimme rantakalliolla katselemassa peilityyneltä taivaalta tuikkivia tähtiä. Silloin yöt olivat olleet kristallinkirkkaita ja tähdet niin kaukana, ettei niiden olemassaoloa pystynyt käsittämään. Mutta aika liikkui, maailma liikkui ja tähdet tulivat lähemmäs. Muistin öiset avaruusmyrskyt ja uutistenlukijan äänen vuosien takaa. Mutta nyt minä olin päiväkulkija,
eivätkä yöt enää kuuluneet minulle.

Hämärä kietoutui ympärilleni ja lähdin kävelemään päämäärättömästi eteenpäin, miettimättä sen enempää, mihin jalkani minua kuljettivat. Ohitin kadun, jonka varrella kirkkaat valot houkuttelivat yökulkijoita luokseen. Ohitin kaikkina vuorokaudenaikoina palvelevan kaupan, jonka pihalla ihmiset polttivat ketjussa tupakkaa ja kuvittelivat tuntevansa toisensa. Lopulta ohitin pienen kahvilan, josta hain aamuisin croisantteja. Kun hän palautti ruumiini minulle, minulla oli aina huutava nälkä. Hän oli aina läsnä, vaikka emme olleet koskaan tavanneet. Sopimus määritteli tarkkaan, ettemme saaneet olla tekemisissä toistemme kanssa. Meillä kummallakin oli oma aikamme ja oma elämämme. Mutta nyt sopimusta oli rikottu ja siksi minä olin hereillä väärään aikaan.

Yritin saada kiinni unesta, johon olin herännyt. Oliko se ollut samanlainen kuin muut unet, joita minun ei ollut määrä nähdä? Täynnä välähdyksiä kauniista naisista, jotka naurahtelivat kiusoitellen ja heittivät hiuksensa olkapäältä toiselle. Naisista, jotka valittivat hiljaisella äänellä ojentaessaan käsiään minua kohti. Olin nähnyt lapsena paljon painajaisia, mutta uusissa unissani oli erilainen tunnelma. Ne eivät tuntuneet vääriltä. Olisin halunnut tietää oliko hänkin nähnyt unia. Olin varma, että ohjelmoinnissa oli mennyt jotakin pahasti pieleen.

Tunsin päässäni kireää vihlontaa ja muistin kivun, joka oli yhdistänyt meidät. Lääkärit olivat väittäneet toimenpidettä kivuttomaksi. Tuntisin pienen piston, he olivat sanoneet ja vaivuttaneet minut tiedottomaksi maskilla, joka haisi kumille ja lääkeaineelle. Sen jälkeen kaikki oli ollut puhdasta tuskaa. Kuin räjähtävää kirkasta valoa, joka raateli minun hermostoni riekaleiksi. Hänet pakotettiin minun mieleeni väkivalloin – julmasti ja pahoinpidellen – ja minä olisin halunnut huutaa hänet ulos. Eihän se ollut niin kamalaa, lääkärit enemminkin totesivat kuin kysyivät, kun makasin heräämössä ja pidättelin vuorotellen itkua ja oksennusta. Sain ensimmäisen vuokrashekin ja särkylääkereseptin. Päänsäryt kuulemma helpottaisivat, kun tottuisin uuteen rytmiin. Kävelin kotiin ja luin ohjeet huolellisesti. Tasan puoli kahdeksalta asetuin vuoteeseen odottamaan. Juuri ennen kuin vaivuin ensimmäistä kertaa horrokseen, ehdin aistia hänen energiansa.

Olin tottunut rooliini päiväkulkijana nopeasti. Aloitin aamuni kahdeksalta. Tein kevyttä työtä, katselin televisiota. Haaveilin rakkaudesta. Välillä tunsin outoja mielihaluja, mutta eikö niin tapahdu jokaiselle yksinäiselle kolmekymppiselle. Puoli kahdeksalta menin vuoteeseen ja luovutin yhteisen ruumiimme hänelle. Horros oli oikeastaan miellyttävä kokemus, hyvin rentouttava ja lempeä.

Kunnes aloin nähdä unia.

Kävelin öiseen puistoon. Yritin jälleen tarttua unieni kuviin, mutta turhaan. Vaivuin penkille ja toivoin, että yhä koveneva kipu päässäni hellittäisi. Oli alkanut sataa.

”Oletteko kunnossa?” Edessäni seisoi mies, jonka sadetakki oli vyötetty tiukasti pitkän ja hoikan vartalon ympärille. Miehellä oli jalassaan tyylikkäät mustat kalossit ja silmissään lempeä ja viisas katse. Hetken minä luulin miestä häneksi, vaikka sisälläni tiesin, etteivät hänen silmänsä voisi koskaan katsoa ketään niin ystävällisesti.

Yritin vastata miehelle, mutta en osannut. Olinko minä kunnossa? Olinko minä edes olemassa? Oli yö, hänen aikansa, ja silti minä istuin penkillä. Huimasi. Otin kädellä tukea penkin reunasta, mutta en pystynyt nousemaan.

”Sinä vuodat verta”, mies tyylikkäissä kalosseissaan sanoi ja jostain syystä huoli miehen äänessä lohdutti minua. ”Istu vaan. Soitan ambulanssin.”

Vajosin takaisin penkille ja annoin miehen soittaa apua. Tunsin, miten veri valui päästä korvan taakse ja alas takkini kaulukselle. Minun päässäni oli reikä. Olin laskeutunut vuoteelleni, sulkenut silmäni ja valmistautunut sammuttamaan itseni, jotta hän voisi kuljettaa yhteistä kehoamme. Ja nyt minun päässäni oli reikä.

”Anteeksi, mitäköhän kello mahtaa olla?” kysyin mieheltä.

”Kolme yöllä”, mies vastasi.

Vastaus ei tullut yllätyksenä. Olin havahtunut horroksestani ennen keskiyötä ja noussut vuoteesta melkein saman tien. Kolme tuntia oli kadonnut jonnekin, pian alkaisi sarastaa. Olisin halunnut kysyä lisää, mutta mies käänsi lempeän katseensa pois.

Seuraavan kerran havahduin, kun makasin sairaalan kovassa vuoteessa. Valo tulvi ikkunoista ja poltti kirkkaana silmiäni aivan kuin olisin nähnyt auringon ensimmäistä kertaa. En halunnut syödä minulle tarjottua ruokaa, mutta annoin hoitajan vaihtaa pääni siteet.

”Saat olla onnellinen, että luodinreikä on noin siisti”, hoitaja sanoi kumihanskoilla peitetyt sormet päätäni tutkien. ”Se paranee kyllä. Sinä paranet. Sinulla oli tuuria.”

Seuraavana päivänä tulivat poliisit. He eivät välittäneet kivuistani tai hyvästä tuuristani, vaan istuttivat minut pieneen huoneeseen. Istuivat itse vastapäätä ja antoivat tuimien katseiden peittää minut. He halusivat osoittaa, että heillä oli valta. Pakotin itseni pysymään tyynenä.

”Päiväkulkija”, he sanoivat mietteliäästi papereitaan tuijottaen. Sitten he katsoivat minua ja odottivat vastausta kysymykseen, jota eivät olleet edes esittäneet.

”Raha”, vastasin. ”Minä tarvitsin rahaa. Siksi minä… Minä… Öistä maksetaan enemmän vuokraa.”

He nyökyttelivät ja katsoivat jälleen papereitaan. ”Ja sinun yökulkijasi?”

”Minä en tiedä, missä hän on.”

Hän oli tullut minun elämääni neljä vuotta sitten. Muutama vuosi sen jälkeen, kun uutistenlukija oli purskahtanut lähetyksessä itkuun. Nälänhätää, pakolaisvirtoja, biologisia aseita, luonnonmullistuksia, rikollisuutta, fasismia, välinpitämättömyyttä. Kun maailma loppui, siitä ei riittänyt enää kaikille. Mutta ihminen on selviytyjä – ja kekseliäs. Kun samaan kehoon pystyttiin siirtämään kaksi tietoisuutta, säästettiin tilaa ja resursseja. Se oli eräänlainen vuokrasuhde. Minä vuokrasin kehoni hänelle
ja me vuorottelimme sen hallinnasta.

”Mitä sinä tiedät hänestä? Sinun yökulkijastasi?” poliisit kysyivät.

Puistelin päätäni.

”En edes nimeä. Sopimus kieltää meitä tutustumasta.”

”Hän ei siis ole jättänyt sinulle viestejä?”

”Ei”, minä sanoin ja ajattelin välähdyksiä, joita näin kuin unia.

”Mutta viime yönä sinä et…” poliisit miettivät sopivaa ilmaisua. ”Et sammunut?”

”En”, myönsin ja tiesin jo valmiiksi, mitä he kysyisivät seuraavaksi.

”Kuka sinua ampui?”

En sanonut mitään, vaikka tiesin, miltä tuntui painaa kylmä metallipiippu korvan taakse ja laukaista.

”Vielä yksi asia”, poliisit sanoivat ja latoivat eteeni valokuvia. ”Tunnetko sinä näitä naisia?”

Katsoin kuvia, jotka oli otettu lähietäisyydeltä naisista, joiden ruumiista elämä oli paennut kamalimmalla mahdollisella tavalla. Heidän silmänsä olivat rävähtäneet auki kuin kauriilla, joka kohtasi auton etuvalot pimeällä tiellä. Heidän anelunsa oli jähmettynyt heidän huulilleen samalla hetkellä, kun he olivat tajunneet sen olevan turhaa. He olivat liikkumattomia. Kuin patsaat museon marmorihallissa. He olivat olleet kauniita nuoria naisia, mutta nyt he olivat silvottuja saaliita. Veri oli juovittanut heidän
kuolinnaamionsa ja sotkenut heidän huolella kiharretut hiuksensa.

”En ole koskaan ennen nähnyt heitä.” Valehtelin. Pidin ääneni pakotetun tasaisena, vaikka veri sisälläni syttyi lähes kiehumispisteeseen. Muistin, miten jokainen heistä oli anellut armoa unissa, joita hän oli syöttänyt minulle koko yhteisen taipaleemme ajan. Katsoin vielä hetken kuvia, nautiskelin niiden tuottamalla mielihyvällä. Sitten nostin katseeni poliiseihin.

”Minä luulen, että hän yritti surmata minut”, sanoin hitaasti ja rauhallisesti.

”Mutta hän ei tainnut onnistua”, poliisit totesivat ja heidänkin äänessään oli tyyneyttä. ”Sen sijaan…”

”Niin”, minä keskeytin heidät ja nyökytin ehkä liiankin innokkaasti. En halunnut heidän sanovan sitä ääneen. Näin oli parempi.

”Me haluamme vielä, että he tutkivat sinut. Kaiken varalta. Varmuuden vuoksi.”

”Totta kai”, myöntelin, eikä minulla ollut enää mitään syytä jännittää. Nyt valta oli minulla.

Sain palata takaisin sairaalahuoneeseeni. Ilta hiipi ikkunan taakse hämäränä ja minä asetuin vuoteelle. En tiennyt edelleenkään, miten se oli mahdollista, mutta kudos välillämme oli säröillyt. Olin uneksinut asioista, joita hän teki. Olin kulkenut hänen mukanaan ja antanut hänen näyttää minulle maailmansa. Ehkä vika oli ohjelmoinnissa, tai sitten kyseessä ei ollut vika ollenkaan. Ehkä me olimme jakaneet muutakin kuin kehon. Alusta asti. Hän oli kuiskannut minulle viestejään, ja jossain vaiheessa olin tiennyt, etteivät päivät enää riittäneet. Minä halusin enemmän, halusin olla hän, ja yhdellä laukauksella muuri välillämme mureni.

Suljin silmäni, enkä malttanut odottaa, mitä yöt jatkossa toisivat eteeni.

Short Summary in English: Formerly unpublished short story about a woman who losts herself just to be found again. If you want to read texts written in English just click Written in English from the themes.

(Tämä on vanha teksti, mutta ennen julkaisematon ja sopi jotenkin hyvin blogin ensimmäiseksi kaunokirjalliseksi tekstiksi. Ei ehkä enää ominta tyyliäni, mutta Agathassa on edelleen jotain samaistuttavaa.)

Sinä aamuna Agatha tajusi kadottaneensa itsensä. Aavistus hiipi jonnekin mielen perukoille, kun käsi hapuili hammasharjaa lavuaarin väärältä reunalta ja mokkapaahdon kitkeryys muistutti, ettei hän oikeastaan pitänyt kahvin mausta. Lopullisesti oivallus räjähti tajuntaan, kun Agatha istui autonsa rattiin, käänsi virta-avaimesta ja tajusi, ettei osannut ajaa. Yhtäkkiä ei ollut kiire mihinkään. Maailma hänen ympärillään pyrki eteenpäin, kireät askeleet ylittivät suojatien, töykeä tööttäys hoputti edellä ajavaa kovempaan kiriin ja vimmatut jalat polkivat pyöränrattaisiin vauhtia. Säälimätön sade piiskasi työmatkalaisia ja pyyhki menneen kesän värit harmaaksi vihmaksi.

Agatha istui kuskin paikalla rattia puristaen. Kiiltävän punaiset kynnet näyttivät moitteettomilta ja vierailta. Oliko kynsien alla joskus ollut multaa? Agatha yritti saada vastauksen taustapeilistä heijastuvalta kuvajaiseltaan. Kasvot olivat tutut, mutta tylyt. Silmät katsoivat tyhjinä takaisin ja Agathan oli pakko painaa ne kiinni päästäkseen pakoon heijastuksensa kylmää kajoa.

Radiossa aamujuontajan mikrofoniin hymyilevä ääni vaihtui hitaaseen rockballadiin. Agatha ei tuntenut kappaletta, mutta osasi tapailla sen sanoja. Kertosäkeistön kohdalla hän ymmärsi, miten monta hetkeä ihminen voi unohtaa ja miten monta tarinaa hetkessä voi muistaa. Laulajan käheä ääni kuljetti Agathan menneisyyteen – välähdyksiin, joita hän oli luvannut vaalia ikuisesti. Laiskat päivät, mummolan lihavuuttaan puuskuttava kissa, saintpauliat ikkunalaudalla. Nauru, joka tuli varoittamatta ja soi pihan koivujen lehdissä kilpaa nurmikon tuoksun kanssa. Itku, jota ei koskaan tarvinnut selittää. C-osan jälkeen musiikki hiipui hitaasti, päättyi viivyttelevään finaalin ja veti menneet takaisin Agathan ulottumattomiin. Oli uutisten aika, ulkona maailma jatkoi menoaan.

Agatha ryntäsi ulos autosta ja takaisin pihalle. Teräsportin salpa kitisi vastaan, kun hän tempaisi sen auki. Pihalla naapurin lippalakkipäinen poika heilutti kättään tervehdykseksi ja kiipesi sitten punaisen pyöränsä selkään. Agathan syöksyi rappukäytävään, kiersi käsi täristen avainta lukossa, valahti eteisen lattialle ja luovutti.

Meni viikko, seitsemän uneliasta päivää ja yhtä monta unetonta yötä. Sade lunasti mainostelevision meteorologin lupauksen ja huuhtoi läntistä Suomea huilaten vain hetkittäin.

Aamuisin Agatha ei keittänyt enää kahvia. Hän unohti pestä hampaansa eikä muistanut, miten hyvältä tuntui, kun välkehtivästi hymyilevä hammaslääkäri oli antanut hyvin hoidetulle hammasriville täyden kympin. Sen sijaan Agatha muisti, mummon ikkunalaudalla kirjavilla tasseilla keikkuneet saintpauliat, paavalinkukat. Niiden pienistä kukinnoista tuli mieleen virkattu torkkupeitto, jonka mummo laski hänen pienille jaloilleen päiväunien aikaan.

Agathan asunnossa ikkunat olivat modernit ja korkeat, ikkunalautoja ei ollut ollenkaan. Kestolasisen tuplaruudun ääressä Agatha tiesi, miltä tuntui todellinen yksinäisyys. Samanlainen tunne oli vallannut mielen silloin, kun hän oli lapsena hävinnyt väkijoukkoon huvipuistossa. Äänet, värit ja ihmiset sekoittuivat massaksi, jonka keskellä Agatha kellui pienenä ja huomaamattomana, onnistumatta kauhomaan eteenpäin. Ja vain hetkeä aikaisemmin kaikki oli ollut ihanan kirjavaa, suurta ja onnellista.

Agatha vaipui horrokseen. Tyhjien unien väsyttämänä hän piiloutui huoneensa hämärään ja leikki kuollutta. Jäljellä oli enää tyhjä kuori, joka rahisi käsivarsia vasten. Sydän jaksoi silti lyödä, itsepäisesti samaa tahtia yli kuuden miljardin kaltaisensa kanssa. Kumina Agathan rinnassa oli kuin kutsuva rumpu. Täällä minä olen edelleen jossain, se halusi muistuttaa.

Säälittyään itseään äärimmilleen Agatha nousi vuoteestaan ja pani paikallislehden henkilökohtaista-palstalle ilmoituksen: ”Kadonnut: 25-vuotias, vaaleatukkainen nainen. Saattoi joskus pitää perhosista ja erikoisista jäätelöyhdistelmistä, vaihtoi kuitenkin nurmikon tuoksun toimiston ruuhkaan. Kahvilla ei kannatta houkutella, mutta oikealla lauluvalinnalla voi olla suurta merkitystä. Löydettäessä pyydetään pitämään hyvänä ja ohjaamaan takaisin. Ystävällisin terveisin, Agatha.”

Maapallo pyörähti taas muutaman kierroksen vastapäivään ja Agatha pyöri mukana, vaikkei sitä huomannutkaan. Vastauksia lehti-ilmoitukseen tuli muutamia. Suurin osa oli merkityksettömiä, mutta yksi antoi toivoa. Nimimerkki Drabantti kirjoitti: ”Jos olet jo pysähtynyt hengittämään, olet melkein perillä. Tartu rohkeasti elävimpään muistoosi, ojenna kätesi, likaa kyntesi, äläkä päästä irti. Silloin olet valmis löytymään. Kaikkea hyvää huomiseen.”

Agatha taitteli kirjeen pieneksi nyytiksi ja tallensi sen vaatekaappinsa kauneimman leningin rintataskuun. Hän ajoi bussilla keskustaan ja astui pieneen kukkakauppaan. Myyjä oli ystävällisen näköinen nainen, jonka neliskanttiset silmälasit toivat mieleen viisaan opettajattaren. Agatha ujosteli esittäessään kysymyksensä, hän halusi upottaa sormensa saintpaulian multaan. Ääneen lausuttuna pyyntö ei tuntunut enää kovin hölmöltä. Kukkakauppiaan kulmat nousivat vain aavistuksen, ennen kuin hän lempeällä äänellään opasti Agathan oikeiden kukkien luokse.

Agatha veti henkeä ja työnsi sormenpäät pikkuriikkiseen ruukkuun, pitkien kynsien alla tuntui kosteaa multaa. Elämän tuoksu pisteli sieraimissa ja täytti hetkessä sen tyhjyyden, joka oli piinannut Agathaa koko pitkän syksyn. Siinä se oli, koti. Sinä tulet takaisin, minä löydän sinut, Agatha riemuitsi itselleen ja osti kukkakauppiaalta kiitokseksi hupsunnäköisen gerberan.

Kadulla hän näki naapurin lippalakkipäisen pikkupojan. Poika istui kukkalaatikon reunalla ja nieleskeli itkuaan. Agathan nähdessään hän kuivasi vimmatusti silmäkulmiaan takkinsa hihaan. Agatha polvistui pojan viereen.

”Mikä hätänä?”

”Minä hukkasin polkupyöräni”, poika nikotteli.

Agatha ojensi pojalle nenäliinan ja odotti, kun tämä niisti nenänsä.

”Minultakin on kadonnut jotain”, hän tunnusti sitten ja kertoi, miten oli hukannut itsensä. Poika katsoi häntä hämmästyneenä ja Agatha tajusi, ettei lapsi ehkä voinut ymmärtää hänen menetystään, olihan pojan pyörä ollut kiiltävän punainen ja hieno.

”Minä tarjoan jäätelön lohdutukseksi ja saatan sinut kotiin”, Agatha lupasi.

Jäätelöbaarissa Agatha valikoi turvallisen vaniljan ja takuuvarman mansikan sijaan kaksi annosta salmiakkia, vesimelonia ja pistaasipähkinää. Poika nuoli rohkeasti makuja tuutistaan, kun he kävelivät verkkaisesti kotipihaa kohti. Hänen iloinen naurunsa tarttui myös Agathaan ja peitti alleen kiirettään kohisevan maailman. Kaikkea hyvää huomiseen, Agatha toivotti ja antoi itselleen luvan nauttia jäätelöstä.