Shortly in English: Sometimes things fall into place. I have tried for a long time to actually put my thoughts into words. What I want to do with my PhD Thesis or in the future in general. After reading Wilhelmiina Palonen’s essay in Turku Student Magazine I was finally able to put it all in one sentence. I want to be involved with building a future literature that is more social and interactive.
Luin lounastauolla Wilhelmiina Palosen esseetä Turun ylioppilaslehdestä. Palosella on kyky sanoittaa asioita niin, että ne menevät ihon alle. Niin tälläkin kertaa.
Aloin ajatella väitöstutkimustani ja sen alta pilkistävää pro graduani. Aloin ajatella kirjailijoita ja lukijoita, faneja ja fanikulttuureita, omaa kirjoittamistani ja The Burning Squid -projektiin lataamiani odotuksia. Se, mikä oli vielä hetki sitten harmaata ja hähmäistä massaa, alkoi hahmottua.
Olen yrittänyt jo pitkään sanoittaa sitä, mitä haluaisin tehdä tulevaisuudessa, millaista asiantuntijuutta haluan omaksua ja mitä sillä osaamisella haluan rakentaa. Ajatus on ollut kirkas ja selkeä, mutta vain omassa päässäni. Sen selittäminen auki on ollut vaikeaa. Ehkä siksi olen kellunut apurahattomassa tilassa ja hetkessä, jolloin olen melkein valmis aloittamaan väitöstutkimukseni, mutta en aivan.
Padot auki
Kolme kohtaa Palosen tekstissä avasivat sisälläni pullistelleen padon.
Ensinnäkin Palonen viittaa esseessään Jackson Birdin The New York Timesissa joulukuussa 2019 julkaisemaan kirjoitukseen, jossa Harry Potter faniksi tunnustautuva Bird kuvaa pettymystään kirjailija J. K. Rowlingiin:
”Bird kirjoittaa tiedostavansa, että teoksia on jo aiemmin kritisoitu läskifobiasta ja rodullistettujen stereotyyppisestä esittämisestä, mutta hän pitää itselleen merkityksellisempänä juuri faniyhteisöä ja sen järjestämiä tapahtumia. Niissä on hänelle pysyvä arvo huolimatta kirjailijan menneistä tai mahdollisista tulevista tviiteistä.”
Palonen jatkaa Birdin tekstistä: ”Kirjoitus kuvaa ihmisoikeuksien esillä pitämisen lisäksi fanin tarvetta määritellä faniutensa omaan identiteettiinsä sopivaksi. Fanius on aktiivista, käynnissä olevaa ja sosiaalista.”
Kolmas mieltäni avartaneessa kohdassa Palonen kirjoittaa: ”Harry Potterit ovat olleet sukupolvikokemus, toisin kuin kirjallisuus tavallisesti on. Kirjallisuuden luonteeseen kuuluu yksinkokeminen sekä ajasta ja tilasta irtautuminen eri tavalla kuin esimerkiksi musiikkiin.”
Toive ja tavoite
Miksi sitten juuri nämä kolme kohtaa tuntuivat minulle niin merkityksellisiltä Palosen tekstissä?
Vastaus on yksinkertainen. Se, mitä yritin jo sanoa gradussani, ja minkä ympärille yritän nyt löytää punaista lankaa väitöstutkimuksessani, kiteytyy tulkintaani Palosen (ja Birdin) ajatuksista. Se on oikeastaan toive tai tavoite:
Haluan olla mukana kehittämässä yhteisöllisempää ja interaktiivisempaa tulevaisuuden kirjallisuutta.
Vaikka en ole itse vielä täysin kasvanut kirjailijuuteeni (eli esimeriksi julkaissut omaa kaunokirjallista teosta), olen tiennyt jo pitkään, että haluan luoda jotain yhteisöllisempää kuin yksittäisiä, yksin luettavia teoksia. Sellaisillakin on varmasti paikkansa yhtälössä, jota yritän ratkaista, mutta ne eivät ole itseisarvo.
Gradussani yritin avata tarinamaailman käsitettä laajempana kokonaisuutena, elementtinä, joka ei mahdu yksiin kansiin, vaan purkautuu kirjan sivuilta yhä laajemmaksi kokonaisuudeksi kirjailijan ja tuotantotiimin lisäksi myös lukijoiden ja kokijoiden käsissä.
Miten tähän sitten pääsisi? Se on vielä hämärän peitossa, mutta asian sanoittaminen selkeämmin varmasti auttaa prosessin edistämisessä. työskentely niin väitöskirjan, fiktion ja muidenkin projektien parissa tuntuu taas mielekkäämmältä. Kiitos Wilhelmiina Palonen asian esittämisestä. Seuraavan kerran, kun törmäämme, tarjoan sinulle kakkukahvit.
lähteet: Essee: Lapsuudessa sisäänsä imaissut kuvitteellinen maailma jättää ihon alle jotain pysyvää, 10.11.
Kuva: Ranjith Siji Pixabaystä