Kun asiat loksahtavat paikalleen / When things fall into place

Shortly in English: Sometimes things fall into place. I have tried for a long time to actually put my thoughts into words. What I want to do with my PhD Thesis or in the future in genera. After reading Wilhelmiina Palonen’s essay in Turku Student Magazine I was finally able to put it all in one sentence. I want to be involved with building a future literature that is more social and interactive.

Luin lounastauolla Wilhelmiina Palosen esseetä Turun ylioppilaslehdestä. Palosella on kyky sanoittaa asioita niin, että ne menevät ihon alle. Niin tälläkin kertaa.

Aloin ajatella väitöstutkimustani ja sen alta pilkistävää pro graduani. Aloin ajatella kirjailijoita ja lukijoita, faneja ja fanikulttuureita, omaa kirjoittamistani ja The Burning Squid -projektiin lataamiani odotuksia. Se, mikä oli vielä hetki sitten harmaata ja hähmäistä massaa, alkoi hahmottua.

Olen yrittänyt jo pitkään sanoittaa sitä, mitä haluaisin tehdä tulevaisuudessa, millaista asiantuntijuutta haluan omaksua ja mitä sillä osaamisella haluan rakentaa. Ajatus on ollut kirkas ja selkeä, mutta vain omassa päässäni. Sen selittäminen auki on ollut vaikeaa. Ehkä siksi olen kellunut apurahattomassa tilassa ja hetkessä, jolloin olen melkein valmis aloittamaan väitöstutkimukseni, mutta en aivan.

Padot auki

Kolme kohtaa Palosen tekstissä avasivat sisälläni pullistelleen padon.

Ensinnäkin Palonen viittaa esseessään Jackson Birdin The New York Timesissa joulukuussa 2019 julkaisemaan kirjoitukseen, jossa Harry Potter faniksi tunnustautuva Bird kuvaa pettymystään kirjailija J. K. Rowlingiin:

 ”Bird kirjoittaa tiedostavansa, että teoksia on jo aiemmin kritisoitu läskifobiasta ja rodullistettujen stereotyyppisestä esittämisestä, mutta hän pitää itselleen merkityksellisempänä juuri faniyhteisöä ja sen järjestämiä tapahtumia. Niissä on hänelle pysyvä arvo huolimatta kirjailijan menneistä tai mahdollisista tulevista tviiteistä.”

Palonen jatkaa Birdin tekstistä: ”Kirjoitus kuvaa ihmisoikeuksien esillä pitämisen lisäksi fanin tarvetta määritellä faniutensa omaan identiteettiinsä sopivaksi. Fanius on aktiivista, käynnissä olevaa ja sosiaalista.”

Kolmas mieltäni avartaneessa kohdassa Palonen kirjoittaa: ”Harry Potterit ovat olleet sukupolvikokemus, toisin kuin kirjallisuus tavallisesti on. Kirjallisuuden luonteeseen kuuluu yksinkokeminen sekä ajasta ja tilasta irtautuminen eri tavalla kuin esimerkiksi musiikkiin.”

Toive ja tavoite

Miksi sitten juuri nämä kolme kohtaa tuntuivat minulle niin merkityksellisiltä Palosen tekstissä?

Vastaus on yksinkertainen. Se, mitä yritin jo sanoa gradussani, ja minkä ympärille yritän nyt löytää punaista lankaa väitöstutkimuksessani, kiteytyy tulkintaani Palosen (ja Birdin) ajatuksista. Se on oikeastaan toive tai tavoite:

Haluan olla mukana kehittämässä yhteisöllisempää ja interaktiivisempaa tulevaisuuden kirjallisuutta.

Vaikka en ole itse vielä täysin kasvanut kirjailijuuteeni (eli esimeriksi julkaissut omaa kaunokirjallista teosta), olen tiennyt jo pitkään, että haluan luoda jotain yhteisöllisempää kuin yksittäisiä, yksin luettavia teoksia. Sellaisillakin on varmasti paikkansa yhtälössä, jota yritän ratkaista, mutta ne eivät ole itseisarvo.

Gradussani yritin avata tarinamaailman käsitettä laajempana kokonaisuutena, elementtinä, joka ei mahdu yksiin kansiin, vaan purkautuu kirjan sivuilta yhä laajemmaksi kokonaisuudeksi kirjailijan ja tuotantotiimin lisäksi myös lukijoiden ja kokijoiden käsissä.

Miten tähän sitten pääsisi? Se on vielä hämärän peitossa, mutta asian sanoittaminen selkeämmin varmasti auttaa prosessin edistämisessä. työskentely niin väitöskirjan, fiktion ja muidenkin projektien parissa tuntuu taas mielekkäämmältä. Kiitos Wilhelmiina Palonen asian esittämisestä. Seuraavan kerran, kun törmäämme, tarjoan sinulle kakkukahvit.

lähteet: Essee: Lapsuudessa sisäänsä imaissut kuvitteellinen maailma jättää ihon alle jotain pysyvää, 10.11.

Kuva: Ranjith Siji Pixabaystä 

Dystopioissa asuu toivo / Hope lives in dystopia

You can read the post in English on The Burning Squid website.

Olen aina pitänyt dystopioista. Osittain varmasti siksi, että tykkään scifistä ja kauhusta. Dystopiakuvauksessahan usein löytyy piirteitä molemmista. Eniten tulevaisuuden kauhuskenaarioissa minua kuitenkin kiehtoo niissä asuva toivo.

Kielitoimiston sanakirja määrittelee dystopian kuvitteelliseksi painajaismaiseksi paikaksi tai kauhukuvaksi tulevaisuuden yhteiskunnasta. Vielä kiinnostavamman määritelmän antaa Kotimaisten kielten keskuksen verkkosivulla Klaas Ruppel, jonka määrittelmässä dystopia on ”huono paikka”, josta ei haaveilla tai jonka ei toivota tulevan todeksi.

Sankarit syntyvät dystopioissa

Dystopia on vastakohta utopialle, täydelliselle ja harmoniselle maailmalle. Aina raja ei kuitenkaan ole niin mustavalkoinen. Etenkin viihdekuvastossa olemme tottuneet näkemään myös toisenlaisia tulkintoja, joissa utopia onkin vain karmiva totalitaarinen kulissi tai dystopia alkusysäys parempaan huomiseen. Dystopia ympäristönä motivoi sankaruuteen.

Minua synkissä tulevaisuuksissa vetää puoleen toivo. Kun tarinan maailma on synkkä ja sen yhteiskuntarakenteet yksilön kannalta julmat, avautuu tarinalle paljon mahdollisuuksia. Toivo synnyttää kapinan ja antaa rohkeutta toimia.

Tulevaisuusfiktio luo puitteita tulevalle toiminnalle

Osallistuin viime viikolla Turun yliopiston tutkimusverkosto KULTVAn Kuvitellut kaupungit -teemaseminaariin, jossa keskusteltiin muun muassa siitä, millaisia kaupunkien tulevaisuuksia kirjallisuudessa ja elokuvissa on kuviteltu. Samalla pohdittiin, mitä tulevaisuuskuvitelmien taakse kätkeytyy ja mitä kuvitelmat kertovat meistä ja meidän ajastamme.

Keskustelua heräsi myös siitä, miten fiktiivisiä tulevaisuuskuvitelmia voisi hyödyntää esimerkiksi kaupunkisuunnittelussa tai tulevien uhkien torjumisessa. Myös Kirjallisuudentutkija Lieven Ameelin (PhD) puheenvuorossa nousivat esiin toivo ja toimijuus. Tulevaisuusfiktio luo puitteita tulevalle toiminnalle ja niiden kautta voidaan tarkastella henkilökohtaisten valintojen vaikutusta monimutkaisessa maailmassa.

Ameelin mukaan fiktiossa voidaan turvallisesti käsitellä erilaisia tulevaisuuskäsityksiä. Koska dystopia ei varsinaisesti kuvaa yhteiskuntaa, vaan ihmisen suhdetta siihen, voi dystopian synnyttämä toimijuus ja sen kuvaus olla positiivista.

Mikä dystopioissa kiehtoo?

Yle uutisoi muutama vuosi sitten, että synkkä science fiction on suositumpaa kuin koskaan. Mutta mikä on fiktiivisten dystopioiden tulevaisuus? Voisi kuvitella, että ilmastokriisin, koronapandemian, äärioikeiston nousun ja poliittisten ristiriitojen värittämässä maailmassa haluaisimme paeta enemmin vaaleanpunaisiin unelmiin ja hilpeisiin tunnelmiin.

Mutta ehkä dystopioissa kiehtookin juuri se, että ne ovat vielä pahempia kuin oma ympärillä vellova todellisuus. Ehkä oma arki ja maailmantila tuntuvat siedettävämmiltä, kun uppoutuu hetkeksi vielä synkempiin maailmankuviin. Tai ehkä meitä jokaista vetää puoleensa dystopiakuvauksille tyypillinen pienen ihmisen mahdollisuus nousta kapinaan ja parantaa maailmaa ja vallitsevia oloja. Ehkä me tarvitsemme dystopioita löytääksemme sen pienen ihmisen sisältämme.

Jos dytopiat kiinnostavat, kannattaa tutustua Tampereen yliopiston dytopiaprojektiin Synkistyvät tulevaisuudenkuvat: Dystooppinen fiktio nykykirjallisuudessa. Myös projektin mediaosumista löytyy paljon kiinnostavaa luettavaa.

Kuva Carroll MacDonald Pixabaystä

Kotiinpaluu / Homecoming

In English below

Kevät on ollut pitkä. Vaikea sanoa mitään sen rakentavampaa.

Päätin kokeilla bloggarisiipiäni toisella alustalla, mutta koronakevät vei innon niin bloggaamisesta kuin kirjoittamisestakin. Seurasin ristiriitaisin tuntein niitä, jotka löysivät poikkeusoloista lisää aikaa ja virtaa kirjoittamiseen. Olin iloinen heidän puolestaan, mutta samalla myös kateellinen.

Minulle kevät ei ollut pitkä ainoastaan poikkeustilan takia. Erosin pitkästä, hyvästä parisuhteesta viime syksynä. En summaile eroa enempää, mutta yksinasumiseen ja kahden koiran yksinhuoltajuuteen tottuminen on ollut hidasta.

Tammikuussa aloitin jatko-opinnot yliopistossa. Motivaatio oli aluksi korkealla, mutta kurssien etäistyttyä ja suunnitelmien muututtua jäin vähän tuuliajolle. Onneksi suunta on nyt oikea ja apurahahakujen lisäksi olen päässyt muotoilemaan ensimmäisten tutkimushaastattelujeni runkoa.

Keväällä teatterikriitikon hommat jäivät tauolle muutamaksi kuukaudeksi, sillä yhtäkkiä ei ollut arvosteltavaa. Nyt olen palannut varovasti teatterin pariin. Onneksi meillä vielä on kesäteattereita, joiden ulkoilmatiloissa voidaan turvaväleistäkin huolehtia helpommin.

Uuden alun sain vihdoin The Burning Squid -projektista, jonka käynnistin yhdessä kirjoittajakollegani Andrew Stanley Burnsin kanssa. Aiomme vielä hetken olla salaperäisiä, mutta sen verran voin jo paljastaa, että tarkoituksemme on yhdistellä fantasiatarinoita sekä lauta- ja roolipelejä. Löydät liekehtivät lonkerot verkkosivustoltamme, Facebookista ja Instagramista. The Burning Squidin työkieli on englanti.

The Burning Squidin myötä päätin herätellä myös Perjantaipanos blogini henkiin vanhalla tutulla kaavalla. Pohdin edelleen kirjoittamista harrastuksena ja ammattina, julkaisen fiktiotekstejä ja innostun sanataiteesta. Kiva olla kotona taas.

In English

Spring has been long. It’s hard to really say anything more constructive than that.

I decided to try blogging on another platform, but Corona Spring took away the joy from both blogging and writing. With mixed feelings, I followed those who found more time and energy to write. I was happy for them, but at the same time I was jealous.

For me, spring wasn’t long just because of the exceptional time. I ended a long, good relationship last fall. I won’t sum it further, but it has taken time to get used to living alone again.

In January, I started postgraduate studies at the university. The motivation was high at first, but as the courses moved online and the plans changed, I just frozed. Fortunately, I got back on track and I am applying funding and planning my first research interviews.

My work as theatre critic also ended when suddenly there was no theatres to review. Now I am finally back on saddle because we now have outdoot summer theatres running.

I finally found my flow again as a writer when we finally launched The Burning Squid project with my co-author Andrew Stanley Burns. We are still being little mysterious about it, but what I can tell is that we will be combining fantasy stories and board and role-playing games. You can find The Burning Squid on our website, Facebook and Instagram.

With The Burning Squid, I also decided to bring The Friday Press back to life. The blog continues with a familiar pattern. I continue to blog about writing, publish fiction texts and get excited about words and stories. Nice to be home again.