Näytelmä, joka ei mennytkään pieleen / The play that did happen

Kirjoitimme Suvi Holopaisen ja Kalle Lintusen kanssa speksinäytelmän Turun kauppatieteiden ylioppilaiden TuKY-speksille, jonka piti nähdä päivänvalo jo vuonna 2020. Koronan takia esitykset kuitenkin jouduttiin perumaan.

Tuntui musertavalta, ettei esitettäväksi tarkoitettu teksti koskaan näkisi päivänvaloa. Tuntui pahalta näyttelijöiden, bändin, ohjaajan ja koko työryhmän puolesta. TuKY-speksi piti vuoden mittaisen huilitauon ja oletimme, että 2022 speksi palaisi uudella ohjelmistolla. Mutta joskus onni potkii myös käsikirjoittajaa ja näytelmätekstimme Monttu – eeppinen kasariseikkailu sai ensi-iltansa 24.3.

Ohjaajana toimi jälleen Valtteri Haliseva, joka tuntui alusta asti ymmärtävän tekstiämme. Myös kolme näyttelijää palasivat jo kertaalleen harjoittelemiinsa rooleihin. Alkuperäisen työryhmän kädenjälki näkyi edelleen myös laulujen sanoituksissa ja se tarjoili nostalgiaa myös käsikirjoitustiimillemme. Uudet näyttelijät, tanssijat ja bändiläiset toivat kokonaisuuteen uutta energiaa ja uusia näkökulmia.

Ensi-illassa tuijotin suu auki esitystä. Niin tuttua, silti niin paljon yllätyksiä. Lämmitti mieltä aina, kun kirjoittamillemme vitseille naurettiin. Enskarin lisäksi kävin katsomassa myös toisiksi viimeisen esityksen ja silloin nauroin alusta loppuun. Näyttelijät olivat rentoutuneen ensi-illan jännityksestä, laulusuoritukset saaneet lisää virtaa ja omstartitkin osuivat tarinan ytimiin.

Monet näytelmät elävän vuosia, jopa vuosisatoja. Niitä esitetään uudestaan ja uudestaan eri teatterissa. Speksi-teatteria värittää sen ainutkertaisuus. Siksi olen onnellinen, ettei Monttua kuopattu kokonaan, vaan se sai elää juuri niin kuin näytelmätekstin kuulukin. Lavalla. Ihmisten edessä.

In English

Together with Suvi Holopainen and Kalle Lintunen, we wrote a play for The Association of the Economic Students in Turku. The show was supposed to premiere in 2020. However, due to covid pandemic, the play got canceled.

It felt devastating that the play would never premiere. I felt sad for the actors, the band, the director, and the whole team. The theatre took a year-long break, and we assumed that they would start with a new paly after that. But sometimes playwriter’s are lucky too, and our play finally premiered in March 2022.

The director was Valtteri Haliseva, who seemed to understand our text well. Some actors returned to the same roles, but the band, dancers and other actors were new. It brought new energy and new perspectives to the play.

At the premiere I was overwhelmed. So familiar, still so many surprises. It felt good when the audience laughed at the jokes we had written. I also went to see the second last show. It was great to see how everything had developed from the premiere.

Some theatrical plays live for years, even centuries. They are performed repeatedly in different theaters. This kind of student theater that our play was premieres usually only once. That is why I am happy that our play actually premiered in front of audience and got the life that every theatrical script deserves.

Blogipaluu /Comeback

In English below

Perjantaipainos on hengitellyt talvihorrosta jo jonkin aikaa. Piti rymistellä läpi muutama isompi elämänmuutos ennen kuin paluu bloggaamaan oli mahdollista. Samoilla linjoilla kuitenkin jatketaan. Eli höpisen edelleen kirjoittamisesta, kirjallisuudesta ja kulttuurista, ehkä myös väikkäristä.

Mitä sitten on tapahtunut? Osallistuin yliopiston mentorointiohjelmaan ihan huippumentorin kanssa. Siitä lisää myöhemmin. Aloitin kirjastoalan pätevöittävät opinnot Seinäjoen ammattikorkeakoulussa ja saan ne jo kohta valmiiksikin (pari kuukautta vielä ja lukuisia tehtäviä… jaksaa jaksaa). Vaihdoin työpaikkaa, kirjoitin todella paljon teatterista ja päätin keskittyä kirjoitusrintamalla kahteen tekstiin.

The Burning Squidin ensimmäinen projekti, lastenromaani työnimeltään Ilmalaiva Vilhelmiinan kaksitoista seikkailua pääsi Storytelin ja Aito media Oy:n AitoStory-kirjoituskilpailussa finaaliin eli yhdeksän parhaan joukkoon noin 350 tekstistä. Saimme kisasta hyödyllisen palautteen tekstistä ja nyt editoimme tarinaa kesän yli.

Toisen kässärini kanssa askartelen Reetta Vuokko-Syrjäsen opettamassa spekulatiivisen fiktion hautomossa Kirjan talolla. Alkuvuodesta alkanut kurssi on jo nyt osoittautunut erittäin hyödylliseksi ja Vuokko-Syrjänen loistavaksi opettajaksi.

Vuodenvaihteessa teatteriarvioni Turun nuoren teatterin Vaahteramäen Eemelistä valittiin mukaan SanomaPron Huima-äidinkielenkirjaan. Arviosta muokattiin myös selkokieliversio muun muassa S2-oppijoille. Tämä oli minulle tosi merkityksellinen juttu, sillä selkokielen merkitys on korostunut myös omassa arjessa viime aikoina.

Jatkossa yritän ehtiä blogin pariin enemmän, koska edelleen puhun ja kirjoitan kirjoittamisesta mielelläni.

Aurinkoista ja vähälumisempaa kevättä kaikille.

In English

The blog has hibernated for some time now. I had a few life changes happening, but now I am back with new energy.

I spent last year in the mentoring programme at the University of Turku and had the best mentor ever. I also started my librarian studies and changed to a new job.

The first project by the Burning Squid, a children’s book called The 12 Adventures of the Airship Wilhelmina, made it to the finals in AitoStory-competition. We were in the top 9 out of about 350 stories.

This Spring, I started a new writing class taught by Reetta Vuokko-Syrjänen. So far, it has been incredible.

One of my theatre reviews got chosen as an example in a 6th-grade Finnish textbook. The review got edited to a plain language version for those who, for example, study Finnish as their second language.

From now on, I will update the blog more often again.

I wish you all a great and sunny spring.

Kun asiat loksahtavat paikalleen / When things fall into place

Shortly in English: Sometimes things fall into place. I have tried for a long time to actually put my thoughts into words. What I want to do with my PhD Thesis or in the future in general. After reading Wilhelmiina Palonen’s essay in Turku Student Magazine I was finally able to put it all in one sentence. I want to be involved with building a future literature that is more social and interactive.

Luin lounastauolla Wilhelmiina Palosen esseetä Turun ylioppilaslehdestä. Palosella on kyky sanoittaa asioita niin, että ne menevät ihon alle. Niin tälläkin kertaa.

Aloin ajatella väitöstutkimustani ja sen alta pilkistävää pro graduani. Aloin ajatella kirjailijoita ja lukijoita, faneja ja fanikulttuureita, omaa kirjoittamistani ja The Burning Squid -projektiin lataamiani odotuksia. Se, mikä oli vielä hetki sitten harmaata ja hähmäistä massaa, alkoi hahmottua.

Olen yrittänyt jo pitkään sanoittaa sitä, mitä haluaisin tehdä tulevaisuudessa, millaista asiantuntijuutta haluan omaksua ja mitä sillä osaamisella haluan rakentaa. Ajatus on ollut kirkas ja selkeä, mutta vain omassa päässäni. Sen selittäminen auki on ollut vaikeaa. Ehkä siksi olen kellunut apurahattomassa tilassa ja hetkessä, jolloin olen melkein valmis aloittamaan väitöstutkimukseni, mutta en aivan.

Padot auki

Kolme kohtaa Palosen tekstissä avasivat sisälläni pullistelleen padon.

Ensinnäkin Palonen viittaa esseessään Jackson Birdin The New York Timesissa joulukuussa 2019 julkaisemaan kirjoitukseen, jossa Harry Potter faniksi tunnustautuva Bird kuvaa pettymystään kirjailija J. K. Rowlingiin:

 ”Bird kirjoittaa tiedostavansa, että teoksia on jo aiemmin kritisoitu läskifobiasta ja rodullistettujen stereotyyppisestä esittämisestä, mutta hän pitää itselleen merkityksellisempänä juuri faniyhteisöä ja sen järjestämiä tapahtumia. Niissä on hänelle pysyvä arvo huolimatta kirjailijan menneistä tai mahdollisista tulevista tviiteistä.”

Palonen jatkaa Birdin tekstistä: ”Kirjoitus kuvaa ihmisoikeuksien esillä pitämisen lisäksi fanin tarvetta määritellä faniutensa omaan identiteettiinsä sopivaksi. Fanius on aktiivista, käynnissä olevaa ja sosiaalista.”

Kolmas mieltäni avartaneessa kohdassa Palonen kirjoittaa: ”Harry Potterit ovat olleet sukupolvikokemus, toisin kuin kirjallisuus tavallisesti on. Kirjallisuuden luonteeseen kuuluu yksinkokeminen sekä ajasta ja tilasta irtautuminen eri tavalla kuin esimerkiksi musiikkiin.”

Toive ja tavoite

Miksi sitten juuri nämä kolme kohtaa tuntuivat minulle niin merkityksellisiltä Palosen tekstissä?

Vastaus on yksinkertainen. Se, mitä yritin jo sanoa gradussani, ja minkä ympärille yritän nyt löytää punaista lankaa väitöstutkimuksessani, kiteytyy tulkintaani Palosen (ja Birdin) ajatuksista. Se on oikeastaan toive tai tavoite:

Haluan olla mukana kehittämässä yhteisöllisempää ja interaktiivisempaa tulevaisuuden kirjallisuutta.

Vaikka en ole itse vielä täysin kasvanut kirjailijuuteeni (eli esimeriksi julkaissut omaa kaunokirjallista teosta), olen tiennyt jo pitkään, että haluan luoda jotain yhteisöllisempää kuin yksittäisiä, yksin luettavia teoksia. Sellaisillakin on varmasti paikkansa yhtälössä, jota yritän ratkaista, mutta ne eivät ole itseisarvo.

Gradussani yritin avata tarinamaailman käsitettä laajempana kokonaisuutena, elementtinä, joka ei mahdu yksiin kansiin, vaan purkautuu kirjan sivuilta yhä laajemmaksi kokonaisuudeksi kirjailijan ja tuotantotiimin lisäksi myös lukijoiden ja kokijoiden käsissä.

Miten tähän sitten pääsisi? Se on vielä hämärän peitossa, mutta asian sanoittaminen selkeämmin varmasti auttaa prosessin edistämisessä. työskentely niin väitöskirjan, fiktion ja muidenkin projektien parissa tuntuu taas mielekkäämmältä. Kiitos Wilhelmiina Palonen asian esittämisestä. Seuraavan kerran, kun törmäämme, tarjoan sinulle kakkukahvit.

lähteet: Essee: Lapsuudessa sisäänsä imaissut kuvitteellinen maailma jättää ihon alle jotain pysyvää, 10.11.

Kuva: Ranjith Siji Pixabaystä