Perjantaipainos

Raapale ja kokeilu: Yötön yö / Drabble and experiment: Nightless Night

In English below

Yötön yö pisti pään pyörälle ja bloginkin vähän jumiin, joten starttailen uuteen nousuun kevyesti sadan sanan raapaleella ja pienellä kokeilulla. Kirjoitin saman tarinan sekä suomeksi että englanniksi, mutta tällä kertaa en tehnyt vain käännöstä, vaan mitoitin tarinan kummallakin kielellä raapaleen mittaa eli tasan sataan sanaan nähdäkseni eron niiden välillä. Suomeksi tilaa kuvailulle ja sivuhuomioille oli enemmän, mutta toisaalta englanninkielisestä versiosta tuli napakampi, jopa vähäsanaisuudessaan kiinnostavampi. Suomen kieli yhdyssanoineen ja sijapäätteineen antaa raapaleelle jo niin paljon mittaa, että sanamäärän rajoissa olisi mahdollista kirjoittaa kokonainen novelli.

Kiinnostavin huomio on kuitenkin se, ettei englanninkielisestä versiosta tarvinnut jättää yhtään tarinan kannalta olennaista asiaa pois, vaikka muutaman kuvailun jouduinkin raa’asti leikkaamaan. Toisaalta se voi tarkoittaa myös sitä, että suomenkielisessä versiossa on edelleen löysää ja sanavalintoja huolellisesti miettimällä, myös tarinaan olisi mahtunut enemmän syvyyttä.

Kumpi versio sinun mielestäsi toimii paremmin?

Yötön yö

Janottaa. Makaan paikallani hengittämättä ja tunnen kuinka kitalakeni muuttuu nahkeaksi. Kieli on kuin hiekkapaperia hioessaan sen pintaa. Rahinan kuulee takaraivossa. Tämä on jatkunut jo useamman päivän. Oloni on alkanut muuttua tunkkaiseksi. Hikoilisin, jos voisin, mutta huokoseni huutavat tyhjyyttään. Tältäkö se tuntuisi? Olla vierotuksessa? Nälkälakossa? Kidutettuna vihollisen leirissä? Haluaisin kääntää kylkeä, mutta makuusijani on minulle mitoitettu, liian ahdas liikkua, päivänokosille tarkoitettu. Ajattelen ihan kiusallani kaulan kaarta, jossa suonet kiristyvät äärimmilleen, kun pään kääntää oikeaan asentoon. Aistikasta, mutta myös käytännöllistä anatomiaa. Kireään suoneen on helpompi upottaa hampaat. Kaamos, maistelen sanaa kuin haikeaa unelmaa. Kenen idiootin idea oli matkustaa Lappiin keskellä kesää, juhannuksena?

Englanninkielisen version voit lukea alempaa

In English

The nightless night made my head fuzzy and jammed my blogging a little. So I start again light. I wrote a drabble and at the same time did a little experiment. I wrote the same story both in Finnish and in English, but this time I did not just translate it. I wrote the story in both languages to a length of the exact 100 words to see the difference. There was more room for description and side comments in Finnish, but on the other hand, the English version became more compact, even more interesting. The Finnish language, with its compounds and case suffixes, already gives more room to play with the words and I think it would be possible to write a whole short story within the word limit.

The most interesting point, however, is that I didn’t have to exclude anything essential to the story to meet the word count in the English version, although some depictions had to be cut ruthless. On the other hand, it may also mean that the Finnish version still has a lot of looseness in word choices, and the story would have had more depth if I would cut the loose words and fill the word count with more story.

Which version you think works better?

The Nightless Night

I’m thirsty. I lay still and feel the roof of my mouth turn to leathery. My tongue scrapes it like sandpaper. It’s been days. I have started to feel frowsy. I’d sweat if I could but my pores are empty. Perhaps this is how it feels. Rehab. Hunger strike. Being tortured by the enemy. My fitted berth has no room to move. I torment myself by thinking about beautifully bent necks. So elegant but also anatomically practical. Teeth sink better in vain that is stretched. Polar night, what a wonderful word. Whose clever idea was a midsummer visit to Lapland?

The Finnish version of this drabble you can read above

Työnimi: Vilhelmiina / Working title: Wilhelmina

In English below

Tilittelin blogissani keskeneräisiä kirjoitusprojektejani viimeksi elokuussa ja ajattelin, että nyt voisi olla hyvä hetki vähän päivittää kuulumisia.

NaNoWriMon jälkeen joulukuussa kirjoitusinto lopahti. Tungin tekstin toisensa jälkeen pöytälaatikkoon ja kaipasin jotain kevyttä. Kirjoittelin noloja runoja ja pari novellia, mutta sekin tuntui vähän väkinäiseltä.

Elin kirjoitusjumin armoilla pari kuukautta. Sitten aloin vitsailla ystäväni Andrew Stanley Burnsin kanssa ilmalaivoista, kissoista ja zombeista. Ihan perussettiä, kun yhdistää kaksi kirjahullua nörttiä, joilla on kummallakin yhtä omituinen huumorintaju ja vilkas mielikuvitus. Jossain yhteydessä totesin, että tästähän saisi lastenkirjan. Viikon päästä suunnittelimme jo henkilöhahmoja ja lukujakoa. Tarinaan ilmestyi Jeti ja Unikatti, ja se sai työnimen Vilhelmiina.

Alun perin koko jutun oli tarkoitus olla höntsäilyä, jolla saisin kirjoitusjumini auki. Enhän ollut koskaan ajatellun kirjoittavani lapsille. Mutta sitten tarina syveni ja henkilöhahmoista tuli tärkeitä. Lopulta päätin, että keskittyisin kokonaan Vilhelmiinan valmiiksi saattamiseen.

Yhdessä tekeminen on ollut hyvä kokemus. Andy on ollut väsymätön pallottelemaan ideoita, kannustamaan minua eteenpäin ja ratkomaan pulmia, joihin törmäämme. Ensimmäinen versio käsikirjoituksesta valmistuu suomeksi, mutta ainut yhteinen kielemme on englanti. Se on aiheuttanut oman haasteensa prosessiin, mutta samalla omalta osaltaan myös antanut paljon. Kirjoitan aiheesta oman postauksen myöhemmin.

En halua vielä paljastaa enempää tarinastamme, mutta tavoitteena on, että voisimme alkaa lähetellä käsikirjoitusta kustantamoihin jo loppukesästä. Saatamme julkaista blogissani myöhemmin myös pienen näytteen.

Olen yleensä kirjoittajana se tyyppi, jolla on kymmenen juttua kesken rinnakkain. On ollut ihanan rauhoittavaa keskittyä yhteen asiaan, elää ja hengittää vain yhtä tekstiä.

Kiitos, Andy, pitkäjänteisyydestä, ehtymättömästä ideavarastostasi, kaikista hämmentävän hienoista sanoista ja siitä, ettet ole ikinä lakannut uskomasta Vilhelmiinaan.

In English:

I wrote about my Work In Progress projects last time in August and thought that now would be a good time to update what is going on now.

In December, After NaNoWriMo, I quit writing for a moment. Text after text was boxed away and I felt like doing something lighter. I wrote some embarrassing poems and a couple of short stories, but even that seemed a bit forced.

I lived with the writer’s block for a couple of months. Then I started to joke about airships, cats, and zombies with my friend Andrew Stanley Burns. Very typical outcome when you mash together two bookworm nerds with a similar odd sense of humor and lively imagination. In some point, I realised we had some good building material for children’s book in our hands. A week later, we were already designing characters and plotting the storylines. We invented Yeti and Unicat, and named the airship Wilhelmina which is also the working title of our novel.

Originally, the whole thing was meant to be just some light scribbling to ease my writer’s block. I had never even thought of writing to children. But then the story got some depth and the characters became important. Finally, I decided to concentrate entirely on completing Wilhelmina.

Working together with Andy has been a good experience. Andy has been indomitable of juggling the ideas, encouraging me to keep on going and solving the problems in the story. The first complete version of the script will be in Finnish, but the only language we share with Andy is English. It has created some challenges to the process but also contributed a lot to it. I’ll post more about that later.

I don’t want to reveal too much about the story yet, but the goal is to start sending the script to publishing houses later this summer. We may also publish a small sample of the story on my blog.

I’m usually the type of writer, who always has ten things going on. It has been wonderfully soothing to focus on one thing, to live and breathe only one text.

Thank you, Andy, for your perseverance, your inexhaustible collection of ideas, your fancy and confusing words and the fact that you have never stopped believing in Wilhelmina.

Siksi jokainen kirjoittaja tarvitsee kriittisiä lukijoita / And that is why every writer needs a critical readers

In English Below

Viime perjantaina julkaisin Kirjan talon minuuttinovellikurssilla kirjoittamani pikkunovellin palkkamurhaajasta. Lähetin linkin myös ystävälleni, jonka kanssa puhumme paljon kirjoittamisesta. Hän lukaisi jutun läpi ja meni suoraan asiaan:

Ystävä: Kohteiden epätoivoiset huudot?
Minä: Joo. Hän on palkkamurhaaja.
Ystävä: Ampuuko hän jostain syystä polviin?
Minä: Häh?
Ystävä: Siis aika kömpelö palkkamurhaaja. Tai sitten hän tykkää katsella, kun kohteet kuolee hirveissä tuskissaan.
Minä: Ehkä hän käyttää veistä. En minä tiedä. Anna nyt vain niiden kohteiden huutaa.
Ystävä: No miksi ne ovat sitten tuskissaan? Hän voi jäädä kiinni.
Minä: Ehkä hän on sadisti. Se on dramaattisempaa niin.
Ystävä: Ei siinä ole mitään järkeä.

Joskus sitä unohtaa kirjoittaessaan ottaa etäisyyttä omiin teksteihinsä. Vaikka vartissa kirjoitettu ja editoitu pikkunovelli oli vain pikainen raapaisu tarinaa, olisimme voineet yhtä hyvin keskustella romaanin luvusta tai vaikka koko romaanista. Olen kiitollinen ystävälleni hänen tarkkanäköisyydestään, sillä hän oli oikeassa, tarinani kiintopiste perustuu epätyydyttävään faktaan, yksityiskohtaan, joka lukijan on helppo kyseenalaistaa.

Keskustelumme osoittaa myös, etten ole kovin hyvin perillä tarinan maailmasta tai itse hahmosta. Enhän edes tiennyt, millaista asetta hän käyttää surmatessaan. Se kai lienee olennainen piirre palkkamurhaajahahmon olemuksessa.

Olisin toki voinut puolustella ja selittää ystävälleni, että novelli oli vain pikainen raapaisu, joka syntyi hetkessä. Editointiinkin käytin vain yhden läpiluvun. Mutta en viitsinyt, hän oli oikeassa. Omalle tekstilleen tulee joskus hyvin sokeaksi. Joko tiedän tarinasta ja sen maailmasta ja hahmoista niin paljon, että unohdan kertoa kaiken oleellisen lukijalle, tai sitten omakin tutustumistyö on vielä aivan kesken.

Omaa kirjoittajaminää kriittisempi lukija on jokaiselle kirjoittajalle arvokas. Lukija, joka keskittyy, näkee kokonaisuuden lisäksi myös yksityiskohdat ja uskaltaa puhua suoraan, on tärkeä. Joskus jopa tärkeämpi kuin kaikki maailman kehut ja kannustukset. Kehuilla me jaksamme puskea eteenpäin, hyvällä kritiikillä kehitymme.

In English:

Last Friday, I published a short story about an assassin. The story was written in a short story writing class at Kirjan Talo (House of Books). I sent a link to my friend, with whom we talk a lot about writing. He read the story and went straight to the point:

Friend: Screams of his targets?
Me: Yeah. He’s an assassin.
Friend: He shoots for the knees?
Me: Huh?
Friend: Either he is a very clumsy assassin or he likes to watch his targets die in agonizing pain.
Me: Or he kills them by a knife. I don’t know. Let the targets just scream.
Friend: So why are they in pain? He might get caught.
Me: Maybe he is a sadist. It’s more dramatic that way.
Friend: But that doesn’t make sense.

Sometimes I forget to take distance to my texts. Sure my short story was a quick dribble, but we could have just as well talk about a chapter of my novel or even the whole novel script. I am grateful to my friend for his acuity because he was right, my story is based on unsatisfactory facts and details that the reader can easily question.

Our conversation also shows that I am not very familiar with the story world or the character itself. I didn’t even know what kind of weapon he uses to kill. It seems kind of an essential feature when the character is an assassin.

Of course, I could have argued to my friend that the short story was just a quick scratch that was born in a limited time. I didn’t even edit it much. But I didn’t bother explaining because he was right. Sometimes I become blind to my own text. Either I know my characters and story too well that I forget to tell the substantive facts to my reader, or my own character and story building is still in progress and even I don’t know enough.

The reader that is more critical than the writer, is important to every writer. A reader who pays attention, sees the big picture as well as the details and dares to speak his/her mind, is valuable. Sometimes good critic is even more valuable than all the praise and encouragement in the world. With praise, we are pushing forward, with good criticism we will make progress.