Numero 11 / Number 11

In Eglish Below

Enää eivät mahdu antologiajulkaisuni kahden käden sormiin. Numero 11 ilmestyi viime viikonloppuna sopivasti Turun kirjamessuiksi ja siitä kävinkin messuilla keskustelemassa parin muun antologiaan kirjoittaneen kanssa osana ihan virallista messuohjelmaa. Samalla puhuttiin myös kirjottajakursseista, joista kirjoitinkin blogiini jo aikaisemmin.

Novellini numero 11, Ei jäädy koskaan, on tarina hieman epäonnisesta nuorukaisesta, joka yrittää selviytyä Aurajoesta nousseiden hirviöiden aiheuttaman apokalypsin keskellä. Virhearviointeihin sortuminen lienee tilanteessa väistämätöntä.

Ei jäädy koskaan julkaistiin Kirjan talon lukuvuoden 2017–2018 kirjailija-akatemian antologiassa Miljoonia tonneja vettä. Se on kirjailija-akatemian Viimeinen versio -antologiasarjan toinen kokoelma, ja sen teemana on joki. (Novellini Reipas poika julkaistiin sarjan ensimmäisessä kokoelmassa. Silloin teemana olivat kengät. Voit tutustua kaikkiin julkaistuihin novelleihini täällä.)

Kirjamessujen keskustelussa minulta kysyttiin muun muassa sitä, mistä ideat tarinoihini tulevat. Aiheista ja aiheiden vierestä kirjoitin blogissa jo aikaisemmin, mutta kysymys sai minut miettimään asiaa lisää. Miksi niin moni tekstini liittyy aina todellisessa maailmassa tapahtuviin kummallisuuksiin ja dystopioihin?

Pidän kauhusta ja kummallisuuksista, oma elämäni on melko tylsää ja tavallista. Ehkä haluan juuri siksi nähdä kaikki outoudet nimenomaan arkisissa maisemissa, kuten Turun jokirannassa tai puutalon kivijalkaan perustetussa levykaupassa. Todellisuuden ja spekulatiivisuuden kietoutuminen yhteen kiehtoo minua enemmän kuin suljettu fantasiamaailma tai ääretön avaruus. Ehkä sisälläni asustaa myös pikkuruinen realisti, joka aika ajoin haluaa muistuttaa olemassaolostaan.

Toinen asia, joka teksteihini vaikuttaa, on musiikki. Hyvin usein idea tai ajatus lähtee esimerkiksi jostain kappaleesta, sen tunnelmasta tai tulkinnasta. Kun idea jokihirviöistä oli asettunut päähäni, syntyi tarinan punainen lanka Pauli Hanhiniemen Joki ei jäädy koskaan -kappaleesta ja erityisesti sen sanoituksesta ”Mut kun on aina saatava viimeinen sana”. Avaan musiikin ja kirjoittamiseni suhdetta blogissa myöhemmin.

Miljoonia tonneja vettä on saatavilla paikallisista kirjastoista sekä Kirjan talolta, yhteystiedot löytyvät täältä.

In English:

Now I can’t count my published short stories with my fingers anymore. Number 11 was published as part of a new short story anthology last week, and I was invited to talk about the story and writing classes in a panel at the Turku book fair last weekend. (You can read more of my thoughts about writing classes here).

The Short story number 11, written in Finnish, is called Ei jäädy koskaan (Freezes Never). It is a story of a somewhat unlucky young man who tries to cope with the apocalypse caused by the river monsters. Under the circumstances, some errors of judgment will happen.

The anthology where my short story was published is called Miljoonia tonneja vettä (Million tons of water). The river-themed short story collection is the official anthology of our last semester’s writing class.

During the book fair, I was asked, among other things, where my ideas came from. I wrote about subjects in my blog earlier, but the question still got me wondering. Why are so many of my texts always related to oddities in the real world?

I like horror and strange things, my own life is pretty boring and ordinary. Perhaps I just want to see all the weirdness in the everyday scenery. Mixing reality with supernatural fascinates me more than closed fantasy worlds or the infinite space. Maybe inside me, there is also a tiny realist who wants to remind of its existence from time to time.

The other thing that influences my writing is music. Very often my ideas come from the mood or reading of a certain song. After having the idea of river monsters stuck in my head the core of my story was born from Finnish song called Joki ei jäädy koskaan (The River Will Never Freeze) by Pauli Hanhiniemi and its lyrics about people who always need to get the last word. I will open the relationship between music and my writing later on the blog.

Linnuista ja ihmisistä – novelli / Of Birds and People – Short Story in Finnish

Short Summary in English: Not quite a short story. More like a testing of the world and characters. Maybe a beginning of something. A dystopia where all animals and almost all adults are gone. 

(Ei aivan novelli kuitenkaan. Ehkä enemmän maailmanrakennusta ja henkilöhahmojen testausta. Ehkä jonkun alku. Dystopia, jossa eläimet ja melkein kaikki aikuiset ovat kadonneet.)

Kirkkaan vihreä kummipallo kimpoili holtittomasti betonihallin seinissä. Heli näytti keskittyneeltä seuratessaan sen notkeaa pomppimista ja väisti nopealla sivuaskeleella superpalloa, kun se suhahti hänen ohitseen ottaakseen uutta vauhtia vastakkaisesta seinästä. Pari nopeaa pomppua vielä ja sitten riitti. Heli nosti kätensä ja nappasi vauhdikkaan lelun sormiinsa suoraan ilmasta.

”Jokohan ruoka on valmis?” hän kysyi seinään nojailevalta veljeltään.

Noppa kohautti olkapäitään välinpitämättömästi, mutta seurasi siskoaan ulos betonihallista. Oli torstai, luvassa olisi papuja, harvinaista herkkua. Papujen kanssa parasta olivat yrteillä maustetut perunat, mutta saattoi lisukkeena olla jotain muutakin. Nopan maha kurisi odottavasti.

Kasvava lapsi tarvitsee proteiinia. Noppa muisti lukeneensa lauseen jostain ikivanhasta esitteestä, joka mainosti erilaisia kasviproteiinin lähteitä. Nyt proteiinia sai kasvatuskeskuksessa yleensä limaisena kuitumössönä, mutta torstai oli kaikkien odottama ruokapäivä. Silloin sai ihan oikean ruoka-annoksen, joka muistutti Noppaa lapsuudesta, isästä ja äidistä.

Heli hypähteli kevyesti edellä kädet syvällä anorakin taskussa. Noppa tiesi, että sisko pitäisi aarteensa, vihreän superpallon, visusti piilossa. Muovilelut oli kerätty pois jo vuosia sitten ja niistä oli valmistettu hyötyesineitä. Heli oli löytänyt pallon kaivauksilta ja tehnyt siitä suurimman salaisuutensa. Vain Noppa tiesi pallosta. Heli muistutti itsekin pientä ja vilkasta kumipalloa tanssahdelleessaan polkua pitkin. Askeleet veivät siksakkia laidasta laitaan, aivan kuin Helin korvissa olisi soinut hilpeä marssilaulu, jonka tahdissa tyttö seurasi näkymätöntä hyppyruudukkoa kohti päärakennusta.

Suuressa ruokasalissa tuoksui vastapaistettu peruna ja pippuri. Vesi nousi väkisinkin kielelle, kun nuuhki ruuan lupaavaa tuoksua. Noppa ja Heli ottivat tarjottimet ja asettuivat jonon jatkoksi odottamaan vuoroaan.

Kolme vuotta sitten Noppa oli ollut yhdeksänvuotias ja Heli vasta neljä. Molemmat olivat olleet nälkiintyneitä ja likaisia astuessaan ensimmäistä kertaa kasvatuslaitokseen. Suurten teollisuushallien varjot olivat langenneet uhkaavina tiukasti toisiaan kädestä pitävien sisarusten ylle. Muita lapsia oli hiipinyt heidän lähelleen tuijottamaan ja osoittelemaan. Noppaa pelotti, mutta hän päätti olla rohkea, nosti päänsä pystyyn ja tuijotti takaisin valiten kasvoilleen kaikkein hurjimman irvistyksensä.

Luula otti heidät äidillisesti vastaan, esitteli laitoksen aikuiset ja opetti tavoille. Sitten Noppa ja Heli jäivät oman onnensa nojaan muiden orpolasten pariin. Noppa tiesi, miten erilaista oli, kun oli isä ja äiti. Turvalliset vanhemmat, jotka ostivat lapsilleen karkkia ja rakensivat värikkäitä paperilennokkeja. Kauniit paperilennokit tekivät Nopan ja Helin iloisiksi, mutta suututtivat ekoristit. Noppa muisti, miten illalla oli satanut tuhkanharmaata lunta, joka oli värjäytynyt punaiseksi ekoristien nostaessa kirveensä ilmaan. Noppa oli pitänyt kättä Helin suun edessä, ettei tämä huutaisi, kun isä ja äiti olivat hitaasti muuttuneet ravinnoksi maaperälle, jota ihmiset yrittivät edelleen viljellä. Onneksi Heli ei tuntunut muistavan siitä mitään.

Äkäinen pisto käsivarressa palautti Nopan ruokasalin hälinään. Heli katseli häntä ilkikurisesti haarukka oikeassa kädessään ja näytti kieltä. Noppa hieraisi käsivarttaan, haarukan piikit olivat jättäneet ihoon neljä punaista painaumaa, mutta eivät olleet onneksi menneet läpi.

Sisarukset valitsivat paikan Annun ja Tinkan pöydästä salin takaikkunan vierestä. Siitä näki sammakkolammelle. Noppa ei tiennyt, mistä nimi tuli. Ainakaan yhtään sammakkoa lammessa ei koskaan uiskennellut. Ei mitään muutakaan. Sammakkoeläimet, siinä missä nisäkkäät, linnut ja matelijatkin, oli tapettu sukupuuttoon jo aikoja sitten. Ihminen oli ainut laji, joka vielä onnistui kärvistelemään pikkuhiljaa kuolevalla planeetalla. Senkin Noppa oli lukenut jostain, mutta ei enää muistanut mistä.

Matalien käkkyräisten puitten latvat niiasivat kohti veden pintaa upottaen harvoja lehtiään kohti vihreänharmaata vettä. Aivan kuin puut olisivat halunneet juoda latvoillaan, kun juuret eivät enää löytäneet nestettä kovaksi kuivuneesta maasta. Aurinko käristi puita ja maata raskaan pilviharson läpi kuumana ja petollisena. Koko lampi kylpi sen tunkkaisessa valossa.

”Mä näin eilen linnun”, Annu sanoi kesken ruokailun.

”Ihan varmaan joo”, Noppa murahti ja työnsi haarukallisen papuja ja perunaa suuhunsa. Annulla oli aina ollut vilkas mielikuvitus. Tytön silmissä leijaileva puunlehti muuttui nopeasti perhoseksi ja narulla hulmuava pyykki lintuparveksi.

”ihan oikeasti ihan oikean linnun. Sellaisen pienen, ruskean, pullean linnun”, Annu intti.

”ihanko tosi?!? Missä?!?” Heli kiljaisi eikä Noppa pitänyt siskonsa innostuneesta äänensävystä.

”Muurin takana”, Annu paljasti kuiskaten. ”Me kiivettiin Tinkan kanssa muurille, kun aikuiset olivat sisällä palaverissa ja siellä se pikkulintu hyppelehti pitkin heinikkoa. Me katsottiin kiikareilla. Tinkalla on ne pienet, millä näkee yhtä kauas kuin isoilla. Se oli ihan varmasti ihan oikea lintu.”

”Mennäänhän mekin katsomaan sitä? Noppa, mennäänhän?” Heli alkoi vaatia. ”Mä haluan nähdä sen linnun. Olikohan se sellainen kuin niissä kirjoissa, joita äidillä oli? Olikohan? Voi miten paljon mä haluaisin nähdä sen, Noppa. Mennäänhän, jooko?”

Yhtäkkiä Nopan ei tehnytkään mieli syödä, vaikka hän oli kovasti odottanut ateriapäivää. Vatsa tuntui muljahtelevan ikävästi ja selässä hiipi kylmiä väreitä. Noppa oli ollut aina huolissaan siitä, että pikkusisko oli niin avoimen utelias ja tomera. Heliä kiinnosti kaikki kielletty ja Nopan mieli täyttyi uhkakuvista ja ekoristeista ja pikkusiskosta niiden kynsissä. Noppaa ahdisti ja puistatti, perunanpala jäi ikävästi pyörimään suuhun.

Annun lintubongaus oli aiheuttanut kohun. Myös muut kuin Heli liikehtivät levottomasti ja suunnittelivat selvästi kiipeävänsä muurille tarkkailemaan harvinaista vierasta. Heli ei ollut koskaan nähnyt pikkulintua ja siskon silmiin syttynyt palo ei luvannut hyvää. Koko päivän Heli hehkutti Annun kertomusta ja vetosi veljeensä kaikin mahdollisin keinoin. Noppa olisi halunnut pysyä rauhassa, odottaa seuraavaa ateriapäivää ja antaa ajan virrata eteenpäin mennyttä tai tulevaa miettimättä. Mutta Heli ei välittänyt veljensä mielipiteistä. Jos ei Noppa veisi siskoaan muurille ja kiipeäisi tämän kanssa sen laelle etsimään lintua, Heli menisi sinne jonkun muun kanssa, eikä Noppa antaisi itselleen ikinä anteeksi, jos jotain sattuisi.

Aikuisten astellessa sisään päivittäiseen palaveriinsa Noppa talutti vastahakoisesti, mutta päättäväisesti siskonsa muurille ja auttoi tämän ylös. Sitten hän etsi itselleen sopivat jalansijat ja lähti kiipeämään. Ei kai yksi lintu ja yksi kielletty teko koko maailmaa mullistaisi?

NaNoWriMo 2018

In English Below.

Tuntuiko minusta todellakin siltä, että tarvitsen uusia haasteita? Vai oliko kyse sittenkin enemmän pakottavasta tarpeesta saada kirjoittaminen jälleen luistamaan ja osaksi normaalia arkea? Miten tahansa, tässä sitä nyt ollaan NaNoWriMon kynnyksellä. Kansallinen romaaninkirjoituskuukausi eli National Novel Writing Month on jo laajasti tunnettu konsepti. Ideana on kirjoittaa romaani marraskuun aikana, tarkemmin sanottuna 50 000 sanaa 30 päivän kuluessa. Rekisteröitymällä NaNoWriMon virallisille sivuille kirjoittaja voi verkostoitua, seurata edistymistään ja kerätä itselleen ”leimoja” tavoitteiden saavuttamisesta.

Voittoa tavoittelematon taustaorganisaatio toimii lahjoitusvaroin ja katsoin itsekin parhaaksi tehdä pienen lahjoituksen heti rekisteröityessäni. Lahjoitus avasi myös uusia ominaisuuksia kirjautumisalustalle ja antoi minulle mahdollisuuden tehdä kirjoittajaprofiilistani monipuolisemman. Kansalliseen romaaninkirjotuskuukauteen voi toki osallistua, vaikka ei virallisesti mukaan rekisteröityisikään. Omaa edistymistä voi seurata vaikka excelillä. Itse halusin kuitenkin kokeilla ihan virallista kirjautumista ainakin näin ensimmäisellä kerralla.

Ensimmäinen askel kohti kolmessakymmenessä päivässä kirjoitettua romaania on siis otettu ja alkulämmittelyt aloitettu. Seuraa matkaani viikoittain blogissani tai marraskuun alusta alkaen päivittäin Facebook-sivuni kautta.

Lisää tietoa Kansallisesta romaaninkirjoituskuukaudesta löydät osoitteesta: nanowrimo.org.

In English:

Did I really feel like I needed a new challenge? Or was it more of an obsessed need to make writing part of my everyday life again? However, here I am waiting for my first NaNoWriMo. The National Novel Writing Month is already a well-known concept. The idea is to write a novel during November, or more precisely to write 50,000 words within 30 days. In NaNoWriMo’s official site the author can meet other writers, track one’s progress, and collect badges when achieving goals.

The non-profit organization works with donations and I wanted to make a small donation as soon as I signed up. The donation also opened new features on the platform and gave me more possibilities to work with my writer profile. Of course, anyone can participate in NaNoWriMo even without sign up. You can follow your own progress other ways too, but I wanted to try an official login now when I’m participating for the first time.

Now I have taken the first step to write a novel in 30 days. I also have started warm-ups for my challenge. Follow my trip weekly on my blog or daily through my Facebook page from the beginning of November.

For more information on The National Novel Writing Month see: nanowrimo.org.