novellit / short stories in Finnish Archives

Raapale ja kokeilu: Yötön yö / Drabble and experiment: Nightless Night

In English below

Yötön yö pisti pään pyörälle ja bloginkin vähän jumiin, joten starttailen uuteen nousuun kevyesti sadan sanan raapaleella ja pienellä kokeilulla. Kirjoitin saman tarinan sekä suomeksi että englanniksi, mutta tällä kertaa en tehnyt vain käännöstä, vaan mitoitin tarinan kummallakin kielellä raapaleen mittaa eli tasan sataan sanaan nähdäkseni eron niiden välillä. Suomeksi tilaa kuvailulle ja sivuhuomioille oli enemmän, mutta toisaalta englanninkielisestä versiosta tuli napakampi, jopa vähäsanaisuudessaan kiinnostavampi. Suomen kieli yhdyssanoineen ja sijapäätteineen antaa raapaleelle jo niin paljon mittaa, että sanamäärän rajoissa olisi mahdollista kirjoittaa kokonainen novelli.

Kiinnostavin huomio on kuitenkin se, ettei englanninkielisestä versiosta tarvinnut jättää yhtään tarinan kannalta olennaista asiaa pois, vaikka muutaman kuvailun jouduinkin raa’asti leikkaamaan. Toisaalta se voi tarkoittaa myös sitä, että suomenkielisessä versiossa on edelleen löysää ja sanavalintoja huolellisesti miettimällä, myös tarinaan olisi mahtunut enemmän syvyyttä.

Kumpi versio sinun mielestäsi toimii paremmin?

Yötön yö

Janottaa. Makaan paikallani hengittämättä ja tunnen kuinka kitalakeni muuttuu nahkeaksi. Kieli on kuin hiekkapaperia hioessaan sen pintaa. Rahinan kuulee takaraivossa. Tämä on jatkunut jo useamman päivän. Oloni on alkanut muuttua tunkkaiseksi. Hikoilisin, jos voisin, mutta huokoseni huutavat tyhjyyttään. Tältäkö se tuntuisi? Olla vierotuksessa? Nälkälakossa? Kidutettuna vihollisen leirissä? Haluaisin kääntää kylkeä, mutta makuusijani on minulle mitoitettu, liian ahdas liikkua, päivänokosille tarkoitettu. Ajattelen ihan kiusallani kaulan kaarta, jossa suonet kiristyvät äärimmilleen, kun pään kääntää oikeaan asentoon. Aistikasta, mutta myös käytännöllistä anatomiaa. Kireään suoneen on helpompi upottaa hampaat. Kaamos, maistelen sanaa kuin haikeaa unelmaa. Kenen idiootin idea oli matkustaa Lappiin keskellä kesää, juhannuksena?

Englanninkielisen version voit lukea alempaa

In English

The nightless night made my head fuzzy and jammed my blogging a little. So I start again light. I wrote a drabble and at the same time did a little experiment. I wrote the same story both in Finnish and in English, but this time I did not just translate it. I wrote the story in both languages to a length of the exact 100 words to see the difference. There was more room for description and side comments in Finnish, but on the other hand, the English version became more compact, even more interesting. The Finnish language, with its compounds and case suffixes, already gives more room to play with the words and I think it would be possible to write a whole short story within the word limit.

The most interesting point, however, is that I didn’t have to exclude anything essential to the story to meet the word count in the English version, although some depictions had to be cut ruthless. On the other hand, it may also mean that the Finnish version still has a lot of looseness in word choices, and the story would have had more depth if I would cut the loose words and fill the word count with more story.

Which version you think works better?

The Nightless Night

I’m thirsty. I lay still and feel the roof of my mouth turn to leathery. My tongue scrapes it like sandpaper. It’s been days. I have started to feel frowsy. I’d sweat if I could but my pores are empty. Perhaps this is how it feels. Rehab. Hunger strike. Being tortured by the enemy. My fitted berth has no room to move. I torment myself by thinking about beautifully bent necks. So elegant but also anatomically practical. Teeth sink better in vain that is stretched. Polar night, what a wonderful word. Whose clever idea was a midsummer visit to Lapland?

The Finnish version of this drabble you can read above

Toisinaan on pakko kuunnella musiikkia, voidakseen toimia / Sometimes you gotta listen to music to be able to function

Novelli / Short Story

In English Below

Tämä pikkunovelli syntyi Kirjan talon minuuttinovellikurssilla. Novellin lähtökohtana toimi mukanani kulkeva esine. Ei varmaan ole kenellekään yllätys, että oma esineeni olivat uskolliset kuulokkeeni. Kaikki minussa, arjessa ja kirjoittamisessa palaa aina jossain kohtaa musiikkiin. Joskus tuntuu, ettei yhtään sanaa paperilla olisi ilman musiikkia. Haaveilen muuten itse samanlaisista korvani muotoihin valetuista kuulokkeista, jollaisia pikkunovellini päähenkilö käyttää.

Hän pani kuulokkeet korviinsa. Napit istuivat täydellisesti, ne oli tehty valoksen mukaan ja maksaneet yhtä paljon kuin hänen opiskeluaikaisen kämppänsä kuukausivuokra, mutta laadusta piti maksaa, jos halusi satsata asioihin, jotka tekivät elämästä miellyttävämpää.

Kuulokkeilla oli suora yhteys hänen työhyvinvointiinsa, joten hän oli pystynyt verovähentämään niiden hinnan edellisessä veroilmoituksessaan. Ennen valoksella tehtyjä korvanappeja hän oli käyttänyt valmiskuulokkeita, mutta niiden pysyminen korvissa kriittisellä hetkellä oli aina vähän hakuammuntaa. Isot korvien päälle asetettavat kuulokkeet taas olivat kömpelöt ja joskus jopa liian huomiota herättävät. Myös johdot olivat helposti tiellä, joten hän oli siirtynyt kokonaan bluetooth-malleihin. langattomuus kulutti pirusti akkua, mutta se oli silti pienempi paha kuin juuttua kuulokkeiden piuhoista holtittomasti käyttäytyvien ihmisten raajoihin ja vaatteisiin.

Hän teki itselleen soittolistoja. Hänen työssään piti päästä oikeaan tunnelmaan. Jokainen keikka oli omanlaisensa, joten jokainen keikka tarvitsi oman soittolistansa. Hän nimesi soittolistat tunnettujen filosofien mukaan ja jakoi niitä avoimesti suoratoistopalvelussa kaikille, jotka halusivat kuunnella hyvin rakennettuja kokonaisuuksia. Hänen musiikkimakunsa oli laaja ja hänen itsensä mielestä hienostunut.

Tänään hän oli valinnut listalle klassista ja kahdeksankymmentäluvun syntikkapoppia, ja rakentanut musiikkiin draaman kaaren, joka alkoi varovaisesta lämmittelystä ja kiihtyi räiskyväksi ilotteluksi ennen kuin laski taas soljuvaksi rauhaksi. Hän nosti suuren jääkiekkokassin olalleen ja nousi junasta. Hän käytti aina julkisia työskennellessään. Hän näytti huolitellulta, mutta tavalliselta, ja tiesi, että siinä oli kaikki, mitä kanssamatkustajat hänestä osaisivat kertoa. Jos viranomaiset edes sattuisivat kysymään.

Kun hän pääsi työmaalle, hän valmisteli työvälineensä ja tarkasti puhelimestaan, että palkkio, jonka hän aina vaati etukäteen, oli siirtynyt hänen tililleen. Sitten hän korjasi kuulokkeiden asentoa ja aloitti työn. Musiikki, joka virtasi hänen korviinsa ja täytti hänen kuuloaistinsa, vaimensi kohteiden epätoivoiset huudot.

In English

This short story was written in a minute story writing class at the Kirjan talo (House of Books). The base of the story was an object I always carry with me. Surely no one will be surprised that it was my headphones. Everything I am or do always goes back to music at some point. Sometimes it feels like no word will find its place on a paper without music. By the way, I dream of the same kind of tailor-made headphones that the character of the story is using.

He plugged in the headphones. The earbuds sat perfectly, they were tailor-made and had cost as much as the monthly rent of his small apartment he used to live in when he was still studying. But he had to pay for the luxury if he wanted to make life feel smooth.

There was a direct connection with the headphones and his well-being at work, so he was actually able to mark them as an expense when filing his tax returns. Before using the tailor-made earbuds he had used the mass-produced headphones, but they never felt right and kept dropping from his ears on the critical moments. Big headsets were clumsy and could draw too much attention to him. The wires were also annoying, so nowadays he used only Bluetooth models. Wireless headphones consumed a lot of phone battery, but it was still better than getting the wires tangled with limbs and clothes of panicked people.

He made playlists. He needed to get into the right mood when working. Each gig was unique, so each gig needed its own playlist. He named the playlists according to well-known philosophers and shared them public in a streaming service to anyone who wanted to listen to well-built musical experiences. He considered his music taste wide and sophisticated.

Today, he had chosen some classical music and combined it with 80s synth pop. Drama-wise the playlist was perfect. It began with a cautious warm-up and accelerated into a crackling joy before falling back into a bustling peace. He lifted a large hockey bag onto his shoulder and stepped out from the train. He always used public transportation while working. He looked tidy but ordinary, and he knew that it was the only way people could describe him if any authoritative would ever even happen to ask about him.

When he got to the site, he prepared his tool and logged into his mobile banking service to check out that he had been paid advanced for the job as should. Then he adjusted his earbuds and started his work. The music that flowed into his ears and filled his sense, muted the desperate screams of the targets.

Linnuista ja ihmisistä – novelli / Of Birds and People – Short Story in Finnish

Short Summary in English: Not quite a short story. More like a testing of the world and characters. Maybe a beginning of something. A dystopia where all animals and almost all adults are gone.

(Ei aivan novelli kuitenkaan. Ehkä enemmän maailmanrakennusta ja henkilöhahmojen testausta. Ehkä jonkun alku. Dystopia, jossa eläimet ja melkein kaikki aikuiset ovat kadonneet.)

Kirkkaan vihreä kummipallo kimpoili holtittomasti betonihallin seinissä. Heli näytti keskittyneeltä seuratessaan sen notkeaa pomppimista ja väisti nopealla sivuaskeleella superpalloa, kun se suhahti hänen ohitseen ottaakseen uutta vauhtia vastakkaisesta seinästä. Pari nopeaa pomppua vielä ja sitten riitti. Heli nosti kätensä ja nappasi vauhdikkaan lelun sormiinsa suoraan ilmasta.

”Jokohan ruoka on valmis?” hän kysyi seinään nojailevalta veljeltään.

Noppa kohautti olkapäitään välinpitämättömästi, mutta seurasi siskoaan ulos betonihallista. Oli torstai, luvassa olisi papuja, harvinaista herkkua. Papujen kanssa parasta olivat yrteillä maustetut perunat, mutta saattoi lisukkeena olla jotain muutakin. Nopan maha kurisi odottavasti.

Kasvava lapsi tarvitsee proteiinia. Noppa muisti lukeneensa lauseen jostain ikivanhasta esitteestä, joka mainosti erilaisia kasviproteiinin lähteitä. Nyt proteiinia sai kasvatuskeskuksessa yleensä limaisena kuitumössönä, mutta torstai oli kaikkien odottama ruokapäivä. Silloin sai ihan oikean ruoka-annoksen, joka muistutti Noppaa lapsuudesta, isästä ja äidistä.

Heli hypähteli kevyesti edellä kädet syvällä anorakin taskussa. Noppa tiesi, että sisko pitäisi aarteensa, vihreän superpallon, visusti piilossa. Muovilelut oli kerätty pois jo vuosia sitten ja niistä oli valmistettu hyötyesineitä. Heli oli löytänyt pallon kaivauksilta ja tehnyt siitä suurimman salaisuutensa. Vain Noppa tiesi pallosta. Heli muistutti itsekin pientä ja vilkasta kumipalloa tanssahdelleessaan polkua pitkin. Askeleet veivät siksakkia laidasta laitaan, aivan kuin Helin korvissa olisi soinut hilpeä marssilaulu, jonka tahdissa tyttö seurasi näkymätöntä hyppyruudukkoa kohti päärakennusta.

Suuressa ruokasalissa tuoksui vastapaistettu peruna ja pippuri. Vesi nousi väkisinkin kielelle, kun nuuhki ruuan lupaavaa tuoksua. Noppa ja Heli ottivat tarjottimet ja asettuivat jonon jatkoksi odottamaan vuoroaan.

Kolme vuotta sitten Noppa oli ollut yhdeksänvuotias ja Heli vasta neljä. Molemmat olivat olleet nälkiintyneitä ja likaisia astuessaan ensimmäistä kertaa kasvatuslaitokseen. Suurten teollisuushallien varjot olivat langenneet uhkaavina tiukasti toisiaan kädestä pitävien sisarusten ylle. Muita lapsia oli hiipinyt heidän lähelleen tuijottamaan ja osoittelemaan. Noppaa pelotti, mutta hän päätti olla rohkea, nosti päänsä pystyyn ja tuijotti takaisin valiten kasvoilleen kaikkein hurjimman irvistyksensä.

Luula otti heidät äidillisesti vastaan, esitteli laitoksen aikuiset ja opetti tavoille. Sitten Noppa ja Heli jäivät oman onnensa nojaan muiden orpolasten pariin. Noppa tiesi, miten erilaista oli, kun oli isä ja äiti. Turvalliset vanhemmat, jotka ostivat lapsilleen karkkia ja rakensivat värikkäitä paperilennokkeja. Kauniit paperilennokit tekivät Nopan ja Helin iloisiksi, mutta suututtivat ekoristit. Noppa muisti, miten illalla oli satanut tuhkanharmaata lunta, joka oli värjäytynyt punaiseksi ekoristien nostaessa kirveensä ilmaan. Noppa oli pitänyt kättä Helin suun edessä, ettei tämä huutaisi, kun isä ja äiti olivat hitaasti muuttuneet ravinnoksi maaperälle, jota ihmiset yrittivät edelleen viljellä. Onneksi Heli ei tuntunut muistavan siitä mitään.

Äkäinen pisto käsivarressa palautti Nopan ruokasalin hälinään. Heli katseli häntä ilkikurisesti haarukka oikeassa kädessään ja näytti kieltä. Noppa hieraisi käsivarttaan, haarukan piikit olivat jättäneet ihoon neljä punaista painaumaa, mutta eivät olleet onneksi menneet läpi.

Sisarukset valitsivat paikan Annun ja Tinkan pöydästä salin takaikkunan vierestä. Siitä näki sammakkolammelle. Noppa ei tiennyt, mistä nimi tuli. Ainakaan yhtään sammakkoa lammessa ei koskaan uiskennellut. Ei mitään muutakaan. Sammakkoeläimet, siinä missä nisäkkäät, linnut ja matelijatkin, oli tapettu sukupuuttoon jo aikoja sitten. Ihminen oli ainut laji, joka vielä onnistui kärvistelemään pikkuhiljaa kuolevalla planeetalla. Senkin Noppa oli lukenut jostain, mutta ei enää muistanut mistä.

Matalien käkkyräisten puitten latvat niiasivat kohti veden pintaa upottaen harvoja lehtiään kohti vihreänharmaata vettä. Aivan kuin puut olisivat halunneet juoda latvoillaan, kun juuret eivät enää löytäneet nestettä kovaksi kuivuneesta maasta. Aurinko käristi puita ja maata raskaan pilviharson läpi kuumana ja petollisena. Koko lampi kylpi sen tunkkaisessa valossa.

”Mä näin eilen linnun”, Annu sanoi kesken ruokailun.

”Ihan varmaan joo”, Noppa murahti ja työnsi haarukallisen papuja ja perunaa suuhunsa. Annulla oli aina ollut vilkas mielikuvitus. Tytön silmissä leijaileva puunlehti muuttui nopeasti perhoseksi ja narulla hulmuava pyykki lintuparveksi.

”ihan oikeasti ihan oikean linnun. Sellaisen pienen, ruskean, pullean linnun”, Annu intti.

”ihanko tosi?!? Missä?!?” Heli kiljaisi eikä Noppa pitänyt siskonsa innostuneesta äänensävystä.

”Muurin takana”, Annu paljasti kuiskaten. ”Me kiivettiin Tinkan kanssa muurille, kun aikuiset olivat sisällä palaverissa ja siellä se pikkulintu hyppelehti pitkin heinikkoa. Me katsottiin kiikareilla. Tinkalla on ne pienet, millä näkee yhtä kauas kuin isoilla. Se oli ihan varmasti ihan oikea lintu.”

”Mennäänhän mekin katsomaan sitä? Noppa, mennäänhän?” Heli alkoi vaatia. ”Mä haluan nähdä sen linnun. Olikohan se sellainen kuin niissä kirjoissa, joita äidillä oli? Olikohan? Voi miten paljon mä haluaisin nähdä sen, Noppa. Mennäänhän, jooko?”

Yhtäkkiä Nopan ei tehnytkään mieli syödä, vaikka hän oli kovasti odottanut ateriapäivää. Vatsa tuntui muljahtelevan ikävästi ja selässä hiipi kylmiä väreitä. Noppa oli ollut aina huolissaan siitä, että pikkusisko oli niin avoimen utelias ja tomera. Heliä kiinnosti kaikki kielletty ja Nopan mieli täyttyi uhkakuvista ja ekoristeista ja pikkusiskosta niiden kynsissä. Noppaa ahdisti ja puistatti, perunanpala jäi ikävästi pyörimään suuhun.

Annun lintubongaus oli aiheuttanut kohun. Myös muut kuin Heli liikehtivät levottomasti ja suunnittelivat selvästi kiipeävänsä muurille tarkkailemaan harvinaista vierasta. Heli ei ollut koskaan nähnyt pikkulintua ja siskon silmiin syttynyt palo ei luvannut hyvää. Koko päivän Heli hehkutti Annun kertomusta ja vetosi veljeensä kaikin mahdollisin keinoin. Noppa olisi halunnut pysyä rauhassa, odottaa seuraavaa ateriapäivää ja antaa ajan virrata eteenpäin mennyttä tai tulevaa miettimättä. Mutta Heli ei välittänyt veljensä mielipiteistä. Jos ei Noppa veisi siskoaan muurille ja kiipeäisi tämän kanssa sen laelle etsimään lintua, Heli menisi sinne jonkun muun kanssa, eikä Noppa antaisi itselleen ikinä anteeksi, jos jotain sattuisi.

Aikuisten astellessa sisään päivittäiseen palaveriinsa Noppa talutti vastahakoisesti, mutta päättäväisesti siskonsa muurille ja auttoi tämän ylös. Sitten hän etsi itselleen sopivat jalansijat ja lähti kiipeämään. Ei kai yksi lintu ja yksi kielletty teko koko maailmaa mullistaisi?