Jokaisella kirjoittajalla
on erikoisia piirteitä, jotka liittyvät kirjoittamiseen. Listasin TOP10:n
omistani ja haluan haastaa kaikki kirjoittavat tuttuni tekemään saman.
1. En osaa kirjoittaa
mukavissa lököasennoissa, vaan istun pöytäkoneella selkä suorassa.
2. Kuuntelen musiikkia,
kun kirjoitan. Osan ajasta musiikki liittyy tekstiin tai sen tunnelmaan. Loput
ajasta se on vain musiikkia. Joskus saatan kuunnella jonkun biisin moneen
kertaan ennen kuin aloitan kirjoittamisen päästäkseni oikeaan tunnelmaan.
3. Kotikoneellani näppäimistön
reunalla istuu Jabba the Hutt, joka vahtii työtäni.
4. Kun kirjoitan kotona,
jaloissani on aina koira.
5. Tarvitsen valoa
kirjoittaakseni. Koska pöytäkoneeni sijaitsee kohdassa, jossa kolme huonetta
kohtaavat, sytytän pöytävalon lisäksi valot keittiöön, olohuoneeseen ja
eteiseen sopivan valaistuksen luomiseksi.
6. Kun kirjoitan, näen ja
koen asiat audiovisuaalisina. En välttämättä näe päässäni tarkkaa kuvaa edes
päähenkilön kasvoista, mutta näen kamerakulmat ja leikkaukset, kuulen
taustamusiikin ja muut äänitehosteet. Toisinaan näen, miten tarina rakentuisi
teatterilavalle.
7. Pystyn muistamaan
tarinani sanatarkasti ilman muistiinpanoja. Mitä elävämmäksi tarina tulee
päässäni, sitä varmempi voin olla, että se myös pysyy siellä kaikkine
yksityiskohtineen. Tämä on suurin ongelmani, sillä kun tarina on säilötty
päähäni kokonaisuudessaan, sen varsinaisen kirjoittamisen kanssa voi
vitkutella. Toisaalta samasta syystä minun on mahdollista kirjoitta valmista
tekstiä nopeasti.
8. Voisin puhua
kirjoittamisesta loputtomasti. Osaisinpa käyttää sen ajan kirjoittamiseen.
9. Suurin osa
tarinoistani syntyy yhdestä lauseesta, otsikosta, henkilöhahmon nimestä tai
vastaavasta yksittäisestä elementistä, jonka ympärille tarina rakentuu.
10. Pystyn kirjoittamaan
valmiin novellin yhdeltä istumalta editoimatta, mutta silti sorrun
ylikorjaamiseen.
In English
Each writer has peculiar features associated
with writing. I listed my TOP10 of mine and I want to challenge all my writer
friends to do the same.
1. I cannot write in comfortable relaxed
positions. I sit back straight on my desktop.
2. I listen to music when I write. Sometimes
the music is related to what I write. The rest of the time it’s just music. Sometimes
I may listen to a certain song many times before I start to write to get into the
right mood.
3. Jabba the Hutt sits on the edge of my
keyboard, watching my work.
4. When I write at home, there is always a
dog sleeping on my feet.
5. I need light to write. Since my desktop
is located at the point where three rooms meet, I light up the table light, and
the lights in the kitchen, living room and hallway to create the right
lighting.
6. When I write, I see and experience
things as audiovisual. I may not see my exactly how my main characters look,
but I see camera angles and cuts, I hear background music and other sound
effects. Sometimes I see how the story would be set on a theater stage.
7. I can remember my stories word to word.
The livelier the story becomes, the more confident I can be that it will stay
in my mind with all the details. This is my biggest problem, because when the
story is preserved in my head as a whole, it can keep me from writing. On the
other hand, for the same reason, I can write polished text very quickly.
8. I could talk about writing incessantly.
I wish I could use that time on writing.
9. Most of my stories form from a single
sentence, title, name of the character, or similar single element.
10. I can write a finished short story in
one sitting without editing but I still over-edit my texts.
Mother never taught me to be a good girl So I faced the world with my fists up Dirt under my fingernails Teeth ground together so hard they could chip Hair tangled by the same winds that spun me around when I was nothing but a tomboy with scabbed knees
Mother taught me to stand my ground In front of brutal words and savage acts Every time I was kicked or beaten Every time I was pushed on my knees And when the winds changed to blow me on my back I got up teeth ground together so hard they could chip until I lost count and forgot how to fall
Mother taught me to stand my ground when there was no ground to stand on No more hope left, no more winds I became a force of nature A spark that could burn everything around me crisp and crackling
Mother gave me her thoughts, her spirit Her heart to wear on my sleeve unprotected No armor to cover it No box to hide it No lock to vault it Pulsing like an open wound Helpless, hopeless like an uncontrollable force
Mother never taught me to bite my tongue And between my hard ground teeth I spat a four letter word The gilded curse that echoes in the winds over the city, across the ocean, through the fog Able to save me or destroy me
On jälleen aika esitellä vaikutuksen tehnyt kirjoittaja. Kun luin ensimmäisen kerranShimo Suntilan raapaleita Sata kummaa kertomusta -teoksesta ihastuin heti tapaan, jolla Shimo saa scifinkin tuntumaan ihmisläheiseltä ja herkältä. Kun pääsin vielä Shimon asiantuntevaan oppiin Kirjan talonspekulatiivisen fiktion hautomossa, tiesin, että haluan hänet blogini Häikäisevät kirjoittajat -juttusarjaan. Suosittelen lämpimästi tutustumaan Shimon teksteihin ja teoksiin.
Shimo muuten toimitti yhdessä Artemis Kelosaaren kanssa kehokauhuantologian Tämä jalka ei ole minun : kauhuja omasta kehosta (Tajunta Media, 2017), jossa julkaistiin novellini Maan korvessa kulkevi lapsosen tie.
Kuka olet?
Olen Shimo Suntila, turkulainen
elämäntapanörtti. Kiinnostuin scifistä jo ennen kuin osasin lukea ja sillä
tiellä olen edelleen. Spefi on se genre, jota elän ja hengitän, ja jota myös
tuotan. Vaikka periaatteessa voisin hyvinkin kirjoittaa puhtaasti mainstreamin
piiriin putoavan tarinan, käytännössä hinku katsoa maailmaa nyrjähtäneen
todellisuuden näkövinkkelistä voittaa aina.
Mikä
saa sinut kirjoittamaan?
Jo ala-asteella pidin ainekirjoituksesta.
Jokin omien kirjoitelmien tekemisessä oli hauskaa, joten siihen tuli myös
panostettua. (Sitähän lahjakkuus on: energian panostaminen kivaan asiaan siinä
määrin, että siinä tulee suhteellisen hyväksi.) Nykyään nimenomaan tarinoiden
kertominen on ”se juttu”. Toiset käyvät lenkillä tai tahkoavat rahaa, minä
haastan itseäni kirjoittamaan parempia stooreja korkeammalla laadulla. Kirjoittaminen
on elämäntapa siinä missä scifin harrastaminenkin. Jos en kohta joka päivä
kirjoitakaan, niinä päivinä kuitenkin mietin, että pitäisi kirjoittaa. Ja
vaikka on aina mahtavaa kuulla lukijoilta palautetta ja kiitosta, eikä tätä
puolta pidä lainkaan väheksyä, kai se kirjoittamisen tarve kiteytyy sisäiseen
pakkoon – ilmankaan en osaa olla.
Miten
sinusta tuli kirjailija?
Kirjailija minusta tuli ihan päätöksellä,
mutta sitä edelsi ura harrastekirjoittelijana. 00-luvun loppupuoliskon vietin
syvällä monenpelattavien nettiroolipelien maailmoissa, tärkeimpinä Star Wars
Galaxies ja City of Heroes (WoWissakin liehuin hetken). Pelasin tuntikausia
joka ikinen ilta, ja nimenomaan roolipelasin. Jo parissa viikossa jokainen
hahmo alkoi elää omaa elämäänsä, ja pian illan aikana koetut tapahtumat eivät
riittäneet. Ryhdyin kirjoittamaan novelleja hahmon menneisyydestä tai
seikkailuista päiväsaikaan ja postailin niitä yhteisömme foorumille.
Pikkuhiljaa siinä puuhassa aloin päästä jyvälle sellaisista asioista kuin
draaman kaari, rytmitys ja dialogi, ja suoritin kokeita erilaisilla
kerrontatekniikoilla.
Aika aikaansa kutakin. Pelit kuivuivat
kokoon, mutta halu kirjoittaa jäi elämään vahvana.
Vuonna 2011 olin kirjoitellut hieman,
yhden novellin ja kourallisen raapaleita, mutta se osoitti vain sen, että jos
kirjoitan silloin, kun päällä on fiilis tai jopa inspiraatio, en ikinä saa
kirjoitetuksi niin paljon kuin haluaisin. Olen pohjimmiltani hyvin laiska. Piti
siis keksiä keino ohittaa tuo laiskuus.
Niinpä päätin, että vuonna 2012
kirjoittaisin joka päivä. Ainoa keino pitää sellaisesta päätöksestä kiinni oli
alistaa koko proggis ryhmäpaineelle ja suuren yleisön valvottavaksi. Lupasin
julkisesti kirjoittavani yhden raapaleen (raapale on tasan satasanainen tarina)
vuoden joka päivä ja postaavani sen blogiini. Sitä sitten lähdin toteuttamaan,
ja samalla tahkosin novelleja antologioihin sekä kirja-arvosteluja blogiin.
Sinä vuonna opin kirjoittamisen rutiinin ja kirjoitin 366 raapaletta (oli
karkausvuosi).
Vuotta myöhemmin julkaisin esikoiseni,
raapalekokoelman Sata kummaa kertomusta.
Millainen
rooli kirjoittamisella on elämässäsi?
Kirjoittaminen on alati läsnä. Kun en
kirjoita, ajattelen sitä. Koko ajan on pari kolme projektia menossa, ja yleensä
kaksi deadlinea viuhahtanut ohi. Hengaan kirjoittajien kanssa sosiaalisesti.
Käyn kirjoittajapiireissä ja kirjoittajaleireillä. Juoksen kirjallisissa
riennoissa lukemassa tekstejäni. Muutoin se pelkästään olisi lähes koko
identiteettini, mutta kerään kirjoja sellaisella vimmalla, että se on toinen
asia, josta minut tiedetään. Olikin siis luonnollista kirjoittaa
novellikokoelma kirjoja keräävästä Bibliofiilistä. Se on pelottavissa määrin
omakuvani.
Mitä
työn alla nyt?
Romaani, itse asiassa kaksi. Ja novelleja.
Mutta niitä nyt on aina menossa pari kolme, tai enemmän. Ja läjä raapaleita
pitäisi kirjoittaa. Ja edistää yhtä elokuvakäsistä, joka on takunnut jo pari
vuotta. Mainitsinko, että romahdin tässä pari kuukautta sitten työuupumuksen
vuoksi ja palautuminen on edelleen meneillään oleva prosessi?
Missä
näet itsesi 5-10 vuoden kuluttua?
Tähän
mennessä olen julkaissut vain novelleja. Niiden tekeminen on, jos ei nyt
suoranaisen vaivatonta, ainakin helppoa. Sen minä osaan. Mutta on aika saattaa romaanimittainen
teksti valmiiksi ja kustantajan pöydälle, ja toivoakseni myös lukijoiden
saataville. Optimistina luulen, että 10 vuoden kuluttua niitä on ilmestynyt jo
aika liuta. Kun nyt saisin sen ensimmäisenkin valmiiksi.
Kiitos
Shimo, että jaoit ajatuksiasi kirjoittamisesta. Odotan innolla, että pääsen
lukemaan Suntilaa myös romaanimitassa.
Lue lisää Shimon ajatuksia ja tutustu hänen tuotantoonsa osoitteessa: routakoto.com
It’s time to introduce another author who has amazed me with his skills.
The first time I read Shimo Suntila’s short stories, or drabbles to be exact,
in his collection called Sata kummaa kertomusta (A Hundred Weird Tales), I fell
in love with the way Shimo makes sci-fi feel very sensitive and human. After
attending to Shimo’s sci-fi lesson in the fantasy and sci-fi writing class, I
knew I wanted to interview him in my blog.
Who are you?
I am Shimo Suntila, a Turku-based lifestyle nerd. I became interested in
sci-fi even before I could read. It is the genre I live and breathe and also
produce. In principle, I could write a story that falls into the purely mainstream
category, but in practice, the urge to see the world from an odd point of view
always wins.
What makes you write?
I liked to write already in primary school. Writing my own texts was fun
so I wanted to invest in it. (That’s what talent is: investing energy in a
thing you like, and making progress with it.) Nowadays, telling stories is the
thing for me. Others go jogging or stacking money, I challenge myself to write
better stories with better quality. To me, writing is a way of life, as is
Sci-fi. If I didn’t write every day, I would think I should. And even if it is
always good to hear the feedback from readers, the writing is more like an
inner must to me, I just can’t be without it.
How did you become a writer?
I became an author by a choice, but I was a writer long before that. At
the beginning of the 2000s, I went deep in the world of multiplayer online
roleplaying games, the most important ones being Star Wars Galaxies and City of
Heroes (WoW too for a while). I played role-playing games for hours every
single night. In just a couple of weeks, every character started to live their
own lives and form extended stories in my head. I started to write short
stories about their past and new adventures and posted them to our gaming
forums. I began to understand things like drama, rhythm, and dialogue and
performed experiments with different techniques of storytelling.
After the games dried up, the desire to write remained strong.
In 2011, I had written one short story and a handful of drabbles. It
taught me that if I only write when I feel like it, I will never write as much
as I would like to. I am basically a lazy person. So I had to come up with a
way to bypass that laziness.
In 2012 I decided to write every day. To keep my decision, I promised to
publish one drabble (short story of 100 words) in my blog every day. While I
did that I also wrote short stories to anthologies and book reviews to my blog.
That year I found my writing routine and I wrote 366 drabbles (it was a leap
year).
A year later, I published my first book, a collection of a hundred
drabbles called A Hundred Weird Tales.
What is the role of writing in your life?
Writing is always present. When I don’t write, I think about it. I have
always a few projects going on and a couple of deadlines passing. I participate
in writing groups and writing camps. I read my texts in literature events.
Otherwise writing would simply be almost my entire identity, but I am
collecting books with such a fuss that it is another thing I am known for. So
it was natural to write a short story collection about a Bibliophile that
collects books.
What are you writing now?
A novel, actually two. And short stories, like always. And a lot of
drabbles should be written. And a movie script. Did I mention that I had a burn
out while ago and recovery is still an ongoing process?
Where do you see yourself in 5-10 years?
So far, I have published only short stories. Doing them is natural to
me. But it is time to finish a novel script and hopefully get it published. As
an optimist, I think that after 10 years, I have already published many novels,
but first I need to finish one.
