Short Summary in English: Formerly unpublished short story about a woman who losts herself just to be found again. If you want to read texts written in English just click Written in English from the themes.
(Tämä on vanha teksti, mutta ennen julkaisematon ja sopi jotenkin hyvin blogin ensimmäiseksi kaunokirjalliseksi tekstiksi. Ei ehkä enää ominta tyyliäni, mutta Agathassa on edelleen jotain samaistuttavaa.)
Sinä aamuna Agatha tajusi kadottaneensa itsensä. Aavistus hiipi jonnekin mielen perukoille, kun käsi hapuili hammasharjaa lavuaarin väärältä reunalta ja mokkapaahdon kitkeryys muistutti, ettei hän oikeastaan pitänyt kahvin mausta. Lopullisesti oivallus räjähti tajuntaan, kun Agatha istui autonsa rattiin, käänsi virta-avaimesta ja tajusi, ettei osannut ajaa. Yhtäkkiä ei ollut kiire mihinkään. Maailma hänen ympärillään pyrki eteenpäin, kireät askeleet ylittivät suojatien, töykeä tööttäys hoputti edellä ajavaa kovempaan kiriin ja vimmatut jalat polkivat pyöränrattaisiin vauhtia. Säälimätön sade piiskasi työmatkalaisia ja pyyhki menneen kesän värit harmaaksi vihmaksi.
Agatha istui kuskin paikalla rattia puristaen. Kiiltävän punaiset kynnet näyttivät moitteettomilta ja vierailta. Oliko kynsien alla joskus ollut multaa? Agatha yritti saada vastauksen taustapeilistä heijastuvalta kuvajaiseltaan. Kasvot olivat tutut, mutta tylyt. Silmät katsoivat tyhjinä takaisin ja Agathan oli pakko painaa ne kiinni päästäkseen pakoon heijastuksensa kylmää kajoa.
Radiossa aamujuontajan mikrofoniin hymyilevä ääni vaihtui hitaaseen rockballadiin. Agatha ei tuntenut kappaletta, mutta osasi tapailla sen sanoja. Kertosäkeistön kohdalla hän ymmärsi, miten monta hetkeä ihminen voi unohtaa ja miten monta tarinaa hetkessä voi muistaa. Laulajan käheä ääni kuljetti Agathan menneisyyteen – välähdyksiin, joita hän oli luvannut vaalia ikuisesti. Laiskat päivät, mummolan lihavuuttaan puuskuttava kissa, saintpauliat ikkunalaudalla. Nauru, joka tuli varoittamatta ja soi pihan koivujen lehdissä kilpaa nurmikon tuoksun kanssa. Itku, jota ei koskaan tarvinnut selittää. C-osan jälkeen musiikki hiipui hitaasti, päättyi viivyttelevään finaalin ja veti menneet takaisin Agathan ulottumattomiin. Oli uutisten aika, ulkona maailma jatkoi menoaan.
Agatha ryntäsi ulos autosta ja takaisin pihalle. Teräsportin salpa kitisi vastaan, kun hän tempaisi sen auki. Pihalla naapurin lippalakkipäinen poika heilutti kättään tervehdykseksi ja kiipesi sitten punaisen pyöränsä selkään. Agathan syöksyi rappukäytävään, kiersi käsi täristen avainta lukossa, valahti eteisen lattialle ja luovutti.
Meni viikko, seitsemän uneliasta päivää ja yhtä monta unetonta yötä. Sade lunasti mainostelevision meteorologin lupauksen ja huuhtoi läntistä Suomea huilaten vain hetkittäin.
Aamuisin Agatha ei keittänyt enää kahvia. Hän unohti pestä hampaansa eikä muistanut, miten hyvältä tuntui, kun välkehtivästi hymyilevä hammaslääkäri oli antanut hyvin hoidetulle hammasriville täyden kympin. Sen sijaan Agatha muisti, mummon ikkunalaudalla kirjavilla tasseilla keikkuneet saintpauliat, paavalinkukat. Niiden pienistä kukinnoista tuli mieleen virkattu torkkupeitto, jonka mummo laski hänen pienille jaloilleen päiväunien aikaan.
Agathan asunnossa ikkunat olivat modernit ja korkeat, ikkunalautoja ei ollut ollenkaan. Kestolasisen tuplaruudun ääressä Agatha tiesi, miltä tuntui todellinen yksinäisyys. Samanlainen tunne oli vallannut mielen silloin, kun hän oli lapsena hävinnyt väkijoukkoon huvipuistossa. Äänet, värit ja ihmiset sekoittuivat massaksi, jonka keskellä Agatha kellui pienenä ja huomaamattomana, onnistumatta kauhomaan eteenpäin. Ja vain hetkeä aikaisemmin kaikki oli ollut ihanan kirjavaa, suurta ja onnellista.
Agatha vaipui horrokseen. Tyhjien unien väsyttämänä hän piiloutui huoneensa hämärään ja leikki kuollutta. Jäljellä oli enää tyhjä kuori, joka rahisi käsivarsia vasten. Sydän jaksoi silti lyödä, itsepäisesti samaa tahtia yli kuuden miljardin kaltaisensa kanssa. Kumina Agathan rinnassa oli kuin kutsuva rumpu. Täällä minä olen edelleen jossain, se halusi muistuttaa.
Säälittyään itseään äärimmilleen Agatha nousi vuoteestaan ja pani paikallislehden henkilökohtaista-palstalle ilmoituksen: ”Kadonnut: 25-vuotias, vaaleatukkainen nainen. Saattoi joskus pitää perhosista ja erikoisista jäätelöyhdistelmistä, vaihtoi kuitenkin nurmikon tuoksun toimiston ruuhkaan. Kahvilla ei kannatta houkutella, mutta oikealla lauluvalinnalla voi olla suurta merkitystä. Löydettäessä pyydetään pitämään hyvänä ja ohjaamaan takaisin. Ystävällisin terveisin, Agatha.”
Maapallo pyörähti taas muutaman kierroksen vastapäivään ja Agatha pyöri mukana, vaikkei sitä huomannutkaan. Vastauksia lehti-ilmoitukseen tuli muutamia. Suurin osa oli merkityksettömiä, mutta yksi antoi toivoa. Nimimerkki Drabantti kirjoitti: ”Jos olet jo pysähtynyt hengittämään, olet melkein perillä. Tartu rohkeasti elävimpään muistoosi, ojenna kätesi, likaa kyntesi, äläkä päästä irti. Silloin olet valmis löytymään. Kaikkea hyvää huomiseen.”
Agatha taitteli kirjeen pieneksi nyytiksi ja tallensi sen vaatekaappinsa kauneimman leningin rintataskuun. Hän ajoi bussilla keskustaan ja astui pieneen kukkakauppaan. Myyjä oli ystävällisen näköinen nainen, jonka neliskanttiset silmälasit toivat mieleen viisaan opettajattaren. Agatha ujosteli esittäessään kysymyksensä, hän halusi upottaa sormensa saintpaulian multaan. Ääneen lausuttuna pyyntö ei tuntunut enää kovin hölmöltä. Kukkakauppiaan kulmat nousivat vain aavistuksen, ennen kuin hän lempeällä äänellään opasti Agathan oikeiden kukkien luokse.
Agatha veti henkeä ja työnsi sormenpäät pikkuriikkiseen ruukkuun, pitkien kynsien alla tuntui kosteaa multaa. Elämän tuoksu pisteli sieraimissa ja täytti hetkessä sen tyhjyyden, joka oli piinannut Agathaa koko pitkän syksyn. Siinä se oli, koti. Sinä tulet takaisin, minä löydän sinut, Agatha riemuitsi itselleen ja osti kukkakauppiaalta kiitokseksi hupsunnäköisen gerberan.
Kadulla hän näki naapurin lippalakkipäisen pikkupojan. Poika istui kukkalaatikon reunalla ja nieleskeli itkuaan. Agathan nähdessään hän kuivasi vimmatusti silmäkulmiaan takkinsa hihaan. Agatha polvistui pojan viereen.
”Mikä hätänä?”
”Minä hukkasin polkupyöräni”, poika nikotteli.
Agatha ojensi pojalle nenäliinan ja odotti, kun tämä niisti nenänsä.
”Minultakin on kadonnut jotain”, hän tunnusti sitten ja kertoi, miten oli hukannut itsensä. Poika katsoi häntä hämmästyneenä ja Agatha tajusi, ettei lapsi ehkä voinut ymmärtää hänen menetystään, olihan pojan pyörä ollut kiiltävän punainen ja hieno.
”Minä tarjoan jäätelön lohdutukseksi ja saatan sinut kotiin”, Agatha lupasi.
Jäätelöbaarissa Agatha valikoi turvallisen vaniljan ja takuuvarman mansikan sijaan kaksi annosta salmiakkia, vesimelonia ja pistaasipähkinää. Poika nuoli rohkeasti makuja tuutistaan, kun he kävelivät verkkaisesti kotipihaa kohti. Hänen iloinen naurunsa tarttui myös Agathaan ja peitti alleen kiirettään kohisevan maailman. Kaikkea hyvää huomiseen, Agatha toivotti ja antoi itselleen luvan nauttia jäätelöstä.
