Blogi / Blog

Työnimi: Vilhelmiina / Working title: Wilhelmina

In English below

Tilittelin blogissani keskeneräisiä kirjoitusprojektejani viimeksi elokuussa ja ajattelin, että nyt voisi olla hyvä hetki vähän päivittää kuulumisia.

NaNoWriMon jälkeen joulukuussa kirjoitusinto lopahti. Tungin tekstin toisensa jälkeen pöytälaatikkoon ja kaipasin jotain kevyttä. Kirjoittelin noloja runoja ja pari novellia, mutta sekin tuntui vähän väkinäiseltä.

Elin kirjoitusjumin armoilla pari kuukautta. Sitten aloin vitsailla ystäväni Andrew Stanley Burnsin kanssa ilmalaivoista, kissoista ja zombeista. Ihan perussettiä, kun yhdistää kaksi kirjahullua nörttiä, joilla on kummallakin yhtä omituinen huumorintaju ja vilkas mielikuvitus. Jossain yhteydessä totesin, että tästähän saisi lastenkirjan. Viikon päästä suunnittelimme jo henkilöhahmoja ja lukujakoa. Tarinaan ilmestyi Jeti ja Unikatti, ja se sai työnimen Vilhelmiina.

Alun perin koko jutun oli tarkoitus olla höntsäilyä, jolla saisin kirjoitusjumini auki. Enhän ollut koskaan ajatellun kirjoittavani lapsille. Mutta sitten tarina syveni ja henkilöhahmoista tuli tärkeitä. Lopulta päätin, että keskittyisin kokonaan Vilhelmiinan valmiiksi saattamiseen.

Yhdessä tekeminen on ollut hyvä kokemus. Andy on ollut väsymätön pallottelemaan ideoita, kannustamaan minua eteenpäin ja ratkomaan pulmia, joihin törmäämme. Ensimmäinen versio käsikirjoituksesta valmistuu suomeksi, mutta ainut yhteinen kielemme on englanti. Se on aiheuttanut oman haasteensa prosessiin, mutta samalla omalta osaltaan myös antanut paljon. Kirjoitan aiheesta oman postauksen myöhemmin.

En halua vielä paljastaa enempää tarinastamme, mutta tavoitteena on, että voisimme alkaa lähetellä käsikirjoitusta kustantamoihin jo loppukesästä. Saatamme julkaista blogissani myöhemmin myös pienen näytteen.

Olen yleensä kirjoittajana se tyyppi, jolla on kymmenen juttua kesken rinnakkain. On ollut ihanan rauhoittavaa keskittyä yhteen asiaan, elää ja hengittää vain yhtä tekstiä.

Kiitos, Andy, pitkäjänteisyydestä, ehtymättömästä ideavarastostasi, kaikista hämmentävän hienoista sanoista ja siitä, ettet ole ikinä lakannut uskomasta Vilhelmiinaan.

 In English:

I wrote about my Work In Progress projects last time in August and thought that now would be a good time to update what is going on now.

In December, After NaNoWriMo, I quit writing for a moment. Text after text was boxed away and I felt like doing something lighter. I wrote some embarrassing poems and a couple of short stories, but even that seemed a bit forced.

I lived with the writer’s block for a couple of months. Then I started to joke about airships, cats, and zombies with my friend Andrew Stanley Burns. Very typical outcome when you mash together two bookworm nerds with a similar odd sense of humor and lively imagination. In some point, I realised we had some good building material for children’s book in our hands. A week later, we were already designing characters and plotting the storylines. We invented Yeti and Unicat, and named the airship Wilhelmina which is also the working title of our novel.

Originally, the whole thing was meant to be just some light scribbling to ease my writer’s block. I had never even thought of writing to children. But then the story got some depth and the characters became important. Finally, I decided to concentrate entirely on completing Wilhelmina.

Working together with Andy has been a good experience. Andy has been indomitable of juggling the ideas, encouraging me to keep on going and solving the problems in the story. The first complete version of the script will be in Finnish, but the only language we share with Andy is English. It has created some challenges to the process but also contributed a lot to it. I’ll post more about that later.

I don’t want to reveal too much about the story yet, but the goal is to start sending the script to publishing houses later this summer. We may also publish a small sample of the story on my blog.

I’m usually the type of writer, who always has ten things going on. It has been wonderfully soothing to focus on one thing, to live and breathe only one text.

Thank you, Andy, for your perseverance, your inexhaustible collection of ideas, your fancy and confusing words and the fact that you have never stopped believing in Wilhelmina.

Siksi jokainen kirjoittaja tarvitsee kriittisiä lukijoita / And that is why every writer needs a critical readers

In English Below

Viime perjantaina julkaisin Kirjan talon minuuttinovellikurssilla kirjoittamani pikkunovellin palkkamurhaajasta. Lähetin linkin myös ystävälleni, jonka kanssa puhumme paljon kirjoittamisesta. Hän lukaisi jutun läpi ja meni suoraan asiaan:

Ystävä: Kohteiden epätoivoiset huudot?
Minä: Joo. Hän on palkkamurhaaja.
Ystävä: Ampuuko hän jostain syystä polviin?
Minä: Häh?
Ystävä: Siis aika kömpelö palkkamurhaaja. Tai sitten hän tykkää katsella, kun kohteet kuolee hirveissä tuskissaan.
Minä: Ehkä hän käyttää veistä. En minä tiedä. Anna nyt vain niiden kohteiden huutaa.
Ystävä: No miksi ne ovat sitten tuskissaan? Hän voi jäädä kiinni.
Minä: Ehkä hän on sadisti. Se on dramaattisempaa niin.
Ystävä: Ei siinä ole mitään järkeä.

Joskus sitä unohtaa kirjoittaessaan ottaa etäisyyttä omiin teksteihinsä. Vaikka vartissa kirjoitettu ja editoitu pikkunovelli oli vain pikainen raapaisu tarinaa, olisimme voineet yhtä hyvin keskustella romaanin luvusta tai vaikka koko romaanista. Olen kiitollinen ystävälleni hänen tarkkanäköisyydestään, sillä hän oli oikeassa, tarinani kiintopiste perustuu epätyydyttävään faktaan, yksityiskohtaan, joka lukijan on helppo kyseenalaistaa.

Keskustelumme osoittaa myös, etten ole kovin hyvin perillä tarinan maailmasta tai itse hahmosta. Enhän edes tiennyt, millaista asetta hän käyttää surmatessaan. Se kai lienee olennainen piirre palkkamurhaajahahmon olemuksessa.

Olisin toki voinut puolustella ja selittää ystävälleni, että novelli oli vain pikainen raapaisu, joka syntyi hetkessä. Editointiinkin käytin vain yhden läpiluvun. Mutta en viitsinyt, hän oli oikeassa. Omalle tekstilleen tulee joskus hyvin sokeaksi. Joko tiedän tarinasta ja sen maailmasta ja hahmoista niin paljon, että unohdan kertoa kaiken oleellisen lukijalle, tai sitten omakin tutustumistyö on vielä aivan kesken.

Omaa kirjoittajaminää kriittisempi lukija on jokaiselle kirjoittajalle arvokas. Lukija, joka keskittyy, näkee kokonaisuuden lisäksi myös yksityiskohdat ja uskaltaa puhua suoraan, on tärkeä. Joskus jopa tärkeämpi kuin kaikki maailman kehut ja kannustukset. Kehuilla me jaksamme puskea eteenpäin, hyvällä kritiikillä kehitymme.

In English:

Last Friday, I published a short story about an assassin. The story was written in a short story writing class at Kirjan Talo (House of Books). I sent a link to my friend, with whom we talk a lot about writing. He read the story and went straight to the point:

Friend: Screams of his targets?
Me: Yeah. He’s an assassin.
Friend: He shoots for the knees?
Me: Huh?
Friend: Either he is a very clumsy assassin or he likes to watch his targets die in agonizing pain.
Me: Or he kills them by a knife. I don’t know. Let the targets just scream.
Friend: So why are they in pain? He might get caught.
Me: Maybe he is a sadist. It’s more dramatic that way.
Friend: But that doesn’t make sense.

Sometimes I forget to take distance to my texts. Sure my short story was a quick dribble, but we could have just as well talk about a chapter of my novel or even the whole novel script. I am grateful to my friend for his acuity because he was right, my story is based on unsatisfactory facts and details that the reader can easily question.

Our conversation also shows that I am not very familiar with the story world or the character itself. I didn’t even know what kind of weapon he uses to kill. It seems kind of an essential feature when the character is an assassin.

Of course, I could have argued to my friend that the short story was just a quick scratch that was born in a limited time. I didn’t even edit it much. But I didn’t bother explaining because he was right. Sometimes I become blind to my own text. Either I know my characters and story too well that I forget to tell the substantive facts to my reader, or my own character and story building is still in progress and even I don’t know enough.

The reader that is more critical than the writer, is important to every writer. A reader who pays attention, sees the big picture as well as the details and dares to speak his/her mind, is valuable. Sometimes good critic is even more valuable than all the praise and encouragement in the world. With praise, we are pushing forward, with good criticism we will make progress.

Toisinaan on pakko kuunnella musiikkia, voidakseen toimia / Sometimes you gotta listen to music to be able to function

Novelli / Short Story

In English Below

Tämä pikkunovelli syntyi Kirjan talon minuuttinovellikurssilla. Novellin lähtökohtana toimi mukanani kulkeva esine. Ei varmaan ole kenellekään yllätys, että oma esineeni olivat uskolliset kuulokkeeni. Kaikki minussa, arjessa ja kirjoittamisessa palaa aina jossain kohtaa musiikkiin. Joskus tuntuu, ettei yhtään sanaa paperilla olisi ilman musiikkia. Haaveilen muuten itse samanlaisista korvani muotoihin valetuista kuulokkeista, jollaisia pikkunovellini päähenkilö käyttää.

Hän pani kuulokkeet korviinsa. Napit istuivat täydellisesti, ne oli tehty valoksen mukaan ja maksaneet yhtä paljon kuin hänen opiskeluaikaisen kämppänsä kuukausivuokra, mutta laadusta piti maksaa, jos halusi satsata asioihin, jotka tekivät elämästä miellyttävämpää.

Kuulokkeilla oli suora yhteys hänen työhyvinvointiinsa, joten hän oli pystynyt verovähentämään niiden hinnan edellisessä veroilmoituksessaan. Ennen valoksella tehtyjä korvanappeja hän oli käyttänyt valmiskuulokkeita, mutta niiden pysyminen korvissa kriittisellä hetkellä oli aina vähän hakuammuntaa. Isot korvien päälle asetettavat kuulokkeet taas olivat kömpelöt ja joskus jopa liian huomiota herättävät. Myös johdot olivat helposti tiellä, joten hän oli siirtynyt kokonaan bluetooth-malleihin. langattomuus kulutti pirusti akkua, mutta se oli silti pienempi paha kuin juuttua kuulokkeiden piuhoista holtittomasti käyttäytyvien ihmisten raajoihin ja vaatteisiin.

Hän teki itselleen soittolistoja. Hänen työssään piti päästä oikeaan tunnelmaan. Jokainen keikka oli omanlaisensa, joten jokainen keikka tarvitsi oman soittolistansa. Hän nimesi soittolistat tunnettujen filosofien mukaan ja jakoi niitä avoimesti suoratoistopalvelussa kaikille, jotka halusivat kuunnella hyvin rakennettuja kokonaisuuksia. Hänen musiikkimakunsa oli laaja ja hänen itsensä mielestä hienostunut.

Tänään hän oli valinnut listalle klassista ja kahdeksankymmentäluvun syntikkapoppia, ja rakentanut musiikkiin draaman kaaren, joka alkoi varovaisesta lämmittelystä ja kiihtyi räiskyväksi ilotteluksi ennen kuin laski taas soljuvaksi rauhaksi. Hän nosti suuren jääkiekkokassin olalleen ja nousi junasta. Hän käytti aina julkisia työskennellessään. Hän näytti huolitellulta, mutta tavalliselta, ja tiesi, että siinä oli kaikki, mitä kanssamatkustajat hänestä osaisivat kertoa. Jos viranomaiset edes sattuisivat kysymään.

Kun hän pääsi työmaalle, hän valmisteli työvälineensä ja tarkasti puhelimestaan, että palkkio, jonka hän aina vaati etukäteen, oli siirtynyt hänen tililleen. Sitten hän korjasi kuulokkeiden asentoa ja aloitti työn. Musiikki, joka virtasi hänen korviinsa ja täytti hänen kuuloaistinsa, vaimensi kohteiden epätoivoiset huudot.

In English

This short story was written in a minute story writing class at the Kirjan talo (House of Books). The base of the story was an object I always carry with me. Surely no one will be surprised that it was my headphones. Everything I am or do always goes back to music at some point. Sometimes it feels like no word will find its place on a paper without music. By the way, I dream of the same kind of tailor-made headphones that the character of the story is using.

He plugged in the headphones. The earbuds sat perfectly, they were tailor-made and had cost as much as the monthly rent of his small apartment he used to live in when he was still studying. But he had to pay for the luxury if he wanted to make life feel smooth.

There was a direct connection with the headphones and his well-being at work, so he was actually able to mark them as an expense when filing his tax returns. Before using the tailor-made earbuds he had used the mass-produced headphones, but they never felt right and kept dropping from his ears on the critical moments. Big headsets were clumsy and could draw too much attention to him. The wires were also annoying, so nowadays he used only Bluetooth models. Wireless headphones consumed a lot of phone battery, but it was still better than getting the wires tangled with limbs and clothes of panicked people.

He made playlists. He needed to get into the right mood when working. Each gig was unique, so each gig needed its own playlist. He named the playlists according to well-known philosophers and shared them public in a streaming service to anyone who wanted to listen to well-built musical experiences. He considered his music taste wide and sophisticated.

Today, he had chosen some classical music and combined it with 80s synth pop. Drama-wise the playlist was perfect. It began with a cautious warm-up and accelerated into a crackling joy before falling back into a bustling peace. He lifted a large hockey bag onto his shoulder and stepped out from the train. He always used public transportation while working. He looked tidy but ordinary, and he knew that it was the only way people could describe him if any authoritative would ever even happen to ask about him.

When he got to the site, he prepared his tool and logged into his mobile banking service to check out that he had been paid advanced for the job as should. Then he adjusted his earbuds and started his work. The music that flowed into his ears and filled his sense, muted the desperate screams of the targets.